Etusivu Ajatuksia koulun kehittämisestä Julkaistut kirjat Mielenkiintoisia linkkejä CV eli mitä olen tehnyt ja oppinut

Seuraa blogejani

Voit seurata blogejani osoitteesta https://blogit.kaleva.fi/timo-kettunen/

 

Kommentoi kirjoitusta...

Lähikouluperiaate törmäsi seinään

Kolme mukailtua mutta todellista tarinaa koulujen arjesta eri puolilta Suomea:

Ryhmän opintoretket koulualueen ulkopuolelle pitää perua. Ryhmään on sijoitettu oppilaita, joilla on suuria haasteita itsensä hillinnässä. Asiantuntijalausunnot edellyttävät selkeää strukturoitua oppimisympäristöä, joka ei saa päivän aikana liikaa muuttua. Jos ympäristö vaihtuu tai muuttuu, oppilaat muuttuvat entistä aggressiivisemmiksi ja epätasapainoisemmiksi. Opintoretket aiheuttaisivat liian suuria riskejä. Huoltajat ovat pettyneitä ja antavat vahvaa palautetta opettajalle ja koululle. Tuen tarpeessa olevien oppilaiden huoltajat edellyttävät vastaavasti, että heidän lapsellaan tulee olla samat oikeudet eri toimintoihin kuin muillakin. Opettaja ei voi kertoa huoltajille tilanteen taustoja. On vain kestettävä epäoikeudenmukaiselta tuntuva kritiikki ja arkipäivän toistuvat haasteelliset tilanteet.

Luokkaan on sijoitettu pidennetyn oppivelvollisuuden piirissä opiskelevia oppilaita. Ohjaajatuki on puolittainen ja sairaustapauksen takia sekin tuki on lähimmän kahden kuukauden ajan pois. Opettaja yrittää opettaa yhtä aikaa 26:tta oppilasta, joilla monella muullakin on suuria tuen tarpeita. Asiantuntijalausunnot edellyttävät, että opetusta pitää yksilöllistää kaikkien tuen tarpeisten kohdalla. Arkipäivä on tulipalojen sammuttamista, hälyä, vaatimuksia, merkintöjä Wilmaan, oppilaspalavereita, lausuntoja ja tuen järjestämistä jokaiselle erikseen. Opettaja uupuu ja jää lopulta sairauslomalle.

Ryhmässä on vahvan toimintaterapian ja tuen tarpeessa oleva oppilas. Toimintaterapian aloitus on viivästynyt resurssien puuttuessa. Se pystytään tarjoamaan asiaa hoitavien tahojen mukaan aikaisintaan puolen vuoden päästä. Oppilas on omasta tilanteestaan ahdistunut ja purkaa sen toistuvaan muiden potkimiseen ja lyömiseen. Myös opettaja on potkimisen ja lyömisen kohteena säännöllisesti. Opettaja elää arkea oppilaan kanssa tuen puutteesta huolimatta jokaisena koulupäivänä. Luokan muut vanhemmat ovat hiiltyneitä omien lastensa turvallisuudesta. He vaativat opettajan vaihtamista ja uhkaavat rehtoria valituksella eteenpäin. Koulu ei voi kertoa asian taustoja. Tilanne on lukossa.

Suomalaisen koulutuksen järjestämisessä puhutaan päivittäin lähikouluperiaatteesta, integraatiosta ja inkluusioajattelusta. Jokaisella peruskouluikäisellä lapsella on oikeus lähikouluun ja tavalliseen luokkaan tuen tarpeista ja taustoista huolimatta. Kaunis ajatus. Kannatettavakin. Mutta ei ihan yksinkertainen. Lähikouluperiaatteen ohella lapsen tukea määritellään ns. kolmiportaisen tuen perusteella. Yleinen tuki, tehostettu tuki ja erityinen tuki. Tuen portaat, jotka perustuvat tuen vahvistumiseen, yksilöllistämiseen ja oikea-aikaisuuteen. Taaskin erittäin kannettavaa. Mutta kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Lähikouluperiaatteen vahvistumisen ja kolmiportaisen tuen valtakunnallisten linjausten jälkeen Suomen koululaitoksessa painettiin kaasua. Teoriassa täydelliseltä ja oikealta kuulostavat periaatteet vietiin käytäntöön kaasu pohjassa. Kun nopeus vain kasvoi, unohdettiin varustaa auto oikeilla varusteilla. Tällä hetkellä ajamme edelleen kiihtyvällä vauhdilla, mutta vähitellen hajoavalla autolla. Monissa kunnissa on törmätty jo seinään. Huoltajien tyytymättömyys on kasvanut koko ajan. Tuen tarpeisten vanhemmat pitävät lapselleen ja nuorelleen saatavaa tukea yhä useammin erittäin puutteellisena ja huonosti hoidettuna, muut vanhemmat vaativat toimenpiteitä oman lapsensa koulunkäynnin turvaamiseksi. Opettaja on uupunut jatkuviin vaatimuksiin, joihin ei voi vasta. Kukaan ei ole tyytyväinen.

Yllä mainitut esimerkit ovat täyttä arkea, vaikka ovatkin yhdistelmiä eri tarinoista ympäri maatamme. Yksittäisestä koulusta tai kaupungista ne eivät ole. Näitä tarinoita voisi jakaa kymmenittäin. Kun keskitettyä tuen järjestelmää lähdettiin purkamaan, ei ehditty rakentaa uutta. Yleisopetuksen lähikoulut ovat lähikouluja, joissa tuen rakenteet ovat muuttuneet vain osin. Keskitetyn järjestelmän vahva ja yksilöllistetty tuki jäi pääosin jonnekin matkalle. Lähikouluun asti siitä siirtyi vain osa. Työyhteisö yrittää auttaa, mutta kaikki muutkin ovat sidottuja samoihin vaatimuksiin omissa ryhmissään. Tällä on omat vaikutuksensa työilmapiiriin ja arjen sujumiseen työyhteisöjen sisällä.

Kysymys kuuluu, mitä pitäisi tehdä. Nyt pitäisi tehdä koko maan kattava selvitys tilanteesta. Näitä tarinoita on jo niin paljon, että kokonaisselvitys on välttämätön. Selvityksen perusteella tulee valtakunnan tasolla päättää niistä toimenpiteistä, jotka velvoittavat kuntia. Miten tuen resurssit määritellään, mikä on oppilaan oikeus oikea-aikaiseen ja riittävään tukeen, mikä on opettajan ja koulun asema ja oikeus määritellä voimavarojaan ja paljon muuta.

Oppilaan tuen ja opettajien työssä jaksamisen ohella suuri huoli kohdistuu myös opettajan ammatin vetovoimaan. Maailman upein ammatti täytyy pitää vetovoimaisena. Suomalainen opettaja on maailman paras ja sellaisena tilanteen tulee säilyä. Ilman ammatin riittävää vetovoimaa näin ei ole enää tulevaisuudessa. Osaava ja motivoitunut opettaja on jokaisen suomalaisen peruskoululaisen ja hänen vanhempansa paras koulutusvakuutus tulevaan. Samoin kuin turvallinen ja oppimista kaikin tavoin tukeva oppimisympäristö.

Kommentoi kirjoitusta...

Keskittämisen ja ulkoistamisen ihanuus

Kunnissa syntyy vuosien saatossa ideoita, joilla on taipumus levitä laajalle ja muuttua yksisilmäiseksi totuudeksi. Yksi sellainen oli 1990-luvulla syntynyt ns. tilaaja-tuottajamalli, jonka piti pelastaa kunnat talouskurimukselta muuttaen ne asiakaslähtöisiksi, joustaviksi ja kustannustehokkaiksi organisaatioiksi. Vaan kuinkas sitten kävikään. Juuri päinvastoin. Suurella innostuksella perustettiin sisäiset järjestelmät ja tehtävät. Käytännössä tämä tarkoitti hallinnon osalta saman tien sitä, että yhtä asiaa ratkomaan, selvittämään ja sopimaan tarvittiinkin kaksi virkamiestä entisen yhden sijaan. Toinen toimi tilaajaorganisaatiossa, toinen tuottajapuolella. Ja kun todellisia markkinoitakaan ei ikinä ollut eikä voinut syntyäkään, sitten pyöriteltiin asioita puolin ja toisin välttämättä kovin tarkoin itsekään tietäen, mitä kenenkin piti tehdä. Kuntiin syntyi tätä kautta hallintoon merkittävä tuplamiehitys, jonka kustannuksia maksamme vielä tänäkin päivänä, vaikka varsinainen malli on lähes kaikkialta jo lakkautettu. Nyt sitten yritämme kikyillä, leikata lomarahoja ja tehdä monenlaisia muita toimenpiteitä, jotta kulut saataisiin kuriin. Tarinoilla on aina ketjunsa kuten tässäkin.

Yhtenä lähes vimmaisena ajatuksena kunnissa leijuu tällä hetkellä toimintojen keskittämisen ja ulkoistamisen ajatus. Näitä toimenpiteitä ovat mm. ruokatuotannon massiivinen keskittäminen, palkanlaskennan kokoaminen yhteen suureen erilliseen yksikköön ja nyt viimeisimmäksi esimerkiksi peruskoulujen ja lukioiden koulusihteerityön johtamisen ja työn teettämisen ulkoistaminen pois yksiköistä ja keskittäminen muualle.

Joskus toimintojen keskittäminen ja työn ulkoistaminen pois lähiesimiestyöstä voi olla järkevää. Silloin on kysymys toiminnosta, joka ei palvele suoraan tai välittömästi ydintoimintaa vaan on selkeästi ydintoimintaan liittyen tukipalvelu. Lisäksi kriteerinä tulisi olla se, ettei ko. toiminto ole kovin vaativa ja monimutkainen suhteessa ydintoimintaan eikä sopimusjärjestelmä palvelun tarjoajan ja saajan välillä ole vaatimustasoltaan liian monikerroksinen, jotta vältetään sudenkuopat ja sekava byrokratia suhteessa arkityöhön.

Opetusalan sopimus on omalla tavallaan työmarkkinoiden monimutkaisin. Opettajien palvelusuhteen ehtoja ei määritellä vain kerran työnsuhteen alkaessa, vaan jokaisen opettajan kohdalla joka vuosi lukuvuoden alkaessa. Virkaehtosopimus sisältää kymmeniä ns. hinnoittelutunnuksia kelpoisuusmääritteineen ja erilaisia opettajakohtaisten yksityiskohtien maksujärjestelmiä, joka tekee palkan määrittelystä niin monimutkaista, ettei suurin osa työntekijöistäkään pysty lukemaan tilinauhaansa ymmärtäen sen kaikkia lyhenteitä. Yksityiskohdat kaiken lisäksi vielä muuttuvat useimmiten vuosittain lähes jokaisella opettajalla. Kun ehto yksinkertaisuudesta suhteessa palvelusopimuksiin ei täyty, ollaan monessa kunnassa ajauduttu hyvin sekavaan tilanteeseen. Kun palkanlaskennan keskittämisen piti poistaa kouluyksiköistä turha ydintoimintaa haittaava työ, se lisääntyikin niissä moninkertaisesti. Palkkoja maksava keskitetty järjestelmä huomasi hyvin pian muutoksen jälkeen, että he pystyvät ja suostuvat tekemään vain tietyn osan palkanmaksusta. Sen, jonka he kokevat hallitsevansa ja joka voidaan määritellä yleisluonteisesti palvelusopimuksiin. Ja niinpä yksikköön siirrettiin kaikki muu työ, jota siellä ei edes aiemmin ollut. Ja jos yksikkö haluaa tukea ja apua, se onkin sille maksullista. Siis kun aiemmin tietyn palvelualueen palkanlaskijat olivat hoitaneet palkkausasiat kokonaisuudessaan ja siten myös työntekijöiden näkökulmasta yhtenäisesti, joustavasti ja asiantuntevasti osana kuukausipalkkaansa, muutoksen jälkeen koko prosessi hajaantui kymmenille tai jopa sadoille ihmisille organisaation koosta riippuen. Virheiden riski myös moninkertaistui. Ja sisäinen laskutus synnytti oman hallinnollisen byrokratian ja kontollijärjestelmän. Laatu heikkeni, työprosessit monimutkaistuivat ja työn hinta kasvoi.

Yksi viimeisimpiä villityksiä on koulujen koulusihteerityön keskittäminen ja ulkoistaminen pois yksiköstä. Tätä työtä tarkasteltaessa kannattaa erityisesti kiinnittää huomiota siihen, että työ palvelee hyvin keskeisesti ydintoimintaa eli oppilastyötä. Koulusihteeri pitää yllä oppilasrekistereitä, tekee huikean määrän kirjauksia ja päivityksiä käytännössä päivittäin jatkuvasti muuttuvaan oppilasrekisteriohjelmaan ja muihin sähköisiin järjestelmiin (esim. Wilma). Tämä työ edellyttää erittäin hyvää oppilaitoksen ja sen “asiakkaiden” tuntemusta. Koulusihteeri sopii myös oppilaiden ja kotien kanssa monenlaisista arjen asioista puhumattakaan koulun henkilökunnan ja rehtorin kanssa hoidetuista monitasoisista ja usein hyvin monimutkaisista asioista. Tämän ydintoimintaa keskeisesti palvelevan toiminnon ulkoistaminen vie samalla pois työn teettämisestä ja johtamisesta arjen joustavat ratkaisut. Rakenteeseen luodaan yksikön ulkopuolelle esimiesjärjestelmä, jonka tietenkin palvelun saaja maksaa. Samalla lukemattomista työn johtamiseen ja teettämiseen liittyvistä normaaleista esimiestyön sopimisista ja sisällöistä merkittävä osa viedään pois koululta ja rehtorilta, joka joutuukin käymään neuvottelut kasvottomaan hallintoon päin.

Palkanlaskennan prosessin monimutkaisuus on vielä pieni asia siihen verrattuna, mitä kouluyksiköissä koulusihteerin työhön sisältyy. Tällaisen työn tekemisestä ja teettämisestä on käytännössä mahdoton tehdä palvelusopimusta, joka sisältäisi ja ennakoisi kaikki tilanteet mitä peruskouluissa ja lukioissa oppilaiden ja kotien kanssa hoidetaan. Ja kun sopimuksia ei pystytä kirjoittamaan järkevällä ja kokonaisvaltaisella tavalla, keskittämisen kautta yksiköt ryhtyvät hyvin pian maksamaan lisäpalveluista. Eli ennen joustavasti johdettu ja tehty työ, joka ei aiheuttanut mitään lisäkuluja, onkin muuttunut byrokraattiseksi, monimutkaiseksi, runsaasti rajapintoja sisältäväksi ja kalliiksi.

Näillä kolmella esimerkillä voi kuvata sitä, miten asiat voivat kääntyä päälaelleen. Se, minkä kuvitellaan parantavan työprosesseja ja vahvistavan kustannustehokkuutta, aiheuttaakin merkittävän haitan ja byrokratian. Yllätyksiähän nämä eivät ole. Kaikkien näiden asioiden osalta käytännön toimijat kouluissa, päiväkodeissa ja muissa kunnan yksiköissä pystyvät kyllä näkemään ne etukäteen. Turhan usein tämä ääni jää kuulematta ja niin ajetaan kovalla vauhdilla pois pääladulta. Valitettavasti.

Ei kai voi kun toivoa, että työn keskittämisen ja lähiesimiestyön ulkoistamisen hullutus ei ehdi tavoittaa ihan kaikkia Suomen kuntia ennen kuin keksitään taas uusia ideoita ja totuuksia, joiden perässä lähdetään yhden totuuden ajatuksella juoksemaan. Nimittäin ne kunnat, jotka ovat pitäneet pään kylmänä, ovat tulevaisuudessa vahvoilla, kun maakuntauudistuksen jälkeen ponnistetaan kuntien näkökulmasta uuteen tulevaisuuteen. Toivon kuntien johtoon viisautta ja valppautta. Ihan veronmaksajien takia.

 

Kommentoi kirjoitusta...

Nuorisotakuu – onko sitä?

Oleminen on havaituksi tulemista. Näin totesi jo 1700-luvulla filosofi George Berkeley. Viisaasti sanottu. Tuohon ajatelmaan voidaan kiteyttää erinomaisesti oikeastaan kaikki se, mistä kasvatuksessa ja kasvun tuessa on kysymys.

Suomessa on puhuttu jo vuosia nuorten ja erityisesti poikien ja nuorten miesten tilanteesta ja syrjäytymisriskeistä. Asian vakavuus on tunnistettu. Hyvä niin. Euroja erilaisiin uudistuksiin ja kokeiluihin on laitettu jo vuosia miljoonia toisensa perään. Olemmeko onnistuneet? Mielestäni emme. Olen toiminut erilaisissa rooleissa nuorisotakuun ympärillä käytännössä koko työurani. Mistä siis kiikastaa? Yritän kuvata asiaa omien havaintojeni ja kokemusteni perusteella. Havainnot ovat tarttuneet hihaan pitkän matkan varrella eivätkä ne liity yksittäiseen kaupunkiin tai toimintoon.

Kataisen hallitus lanseerasi aikanaan nuorisotakuun. Nimi ja määrite on jo matkan varrella osin muuttunut, vaikka tämä alkuperäinen ilmaisu on varsin hyvä. Jokaiselle alle 25-vuotiaalle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle luvattiin työ-, harjoittelu-,opiskelu- tai muu vastaava paikka kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Samoin  jokaiselle peruskoulun päättäneelle luvattiin toisen asteen koulutuspaikka, joka johtaa tutkintoon asti. Tavoitteet eivät ole toteutuneet. Mistä kiikastaa?

Suomi on hankkeiden ja projektien luvattu maa. Näin on myös tässä asiassa. Kukaan ei oikeasti tiedä, missä ja miten paljon kaiken kaikkiaan erilaisia nuorisotakuuhankkeita tälläkin hetkellä on käynnissä. Projektipäälliköiden ja projektityöntekijöiden joukko on sitä suuruusluokkaa, etteivät he yhtä aikaa taitaisi ihan pieneen halliin mahtuakaan. Olisikohan Helsingin Messukeskus kokoontumiselle se riittävän iso tila? Hankkeissa tehdään uskomattoman hienoja asioita ja luodaan uusia malleja ja rakenteita. Mihin nämä asiat katoavat? Ne katoavat siinä vaiheessa, kun hypätään uuteen projektiin ja tallennetaan edellisen projektin loppuraportit koneelle. Suomessa ei ole tahoa, joka oikeasti voisi päättää, mitkä asiat ovat niin merkittäviä ja hyviä uudistuksia, että ne laajennetaan ja otetaan käyttöön perustoiminnassa. Projekti-ihmisten natsat eivät siihen riitä. Miljoonat kuluvat, tehty työ unohtuu vähitellen ja juna jatkaa kulkuaan.

Jotta nuori ei syrjäydy, hänen tulee kokea olevansa tärkeä. Tulla siis havaituksi. Nuorten tuen järjestelmät on luotu tässä maassa niin sirpalemaisiksi, että havaituksi tuleminen on joskus todella vaikeaa. Matka yhden aikuisen kanssa kestää joskus ehkä vain yhden tapaamisen verran, osalla ei toteudu sekään. Elämme joskus myös siinä ajatusharhassa, että epäonnistuneita aikuiskontakteja kokenut ja itseään vielä etsivä nuori saa kyllä tukea, kun hän tulee sitä aikuismaisesti ja rohkeasti pyytämään. Niinpä niin. Se kaikkein suurimman syrjäytymisriskin omaava nuorten joukko ei taida näin toimia. Miten me reagoimme? Emme välttämättä mitenkään.

Siilomainen ja putkimainen hyvinvointivaltiomme luo tähän tukeen oman elementtinsä. Totean rohkeasti, että todellisuudessa emme ole pystyneet vielä missään purkamaan näitä vaikuttavasti. Viime vuosina olemme saaneet toki rakennettua järjestelmiä, joissa eri toimijat jo peräti kohtaavat toisensa ja toimivat jopa saman katon alla. Älkäämme harhautuko luulemaan, että silloin olemme saavuttaneet tavoitteemme. Tästä rakenteesta on vielä pitkä matka siihen, että nuoren tuki ei ole aikuiselta toiselle pomppivaa, byrokraattista ja putkimaista. Vanha toimintamalli onnistuu ihan samalla tavoin samankin katon alla.

Entäs kodit ja vanhemmat? Suomi on rakentanut vuosikymmenten aikana toimintakulttuurin, jossa helposti jo 15-vuotias on “itsenäinen ja melkein jo aikuinen”. Eihän siihen pakettiin enää vanhempia sotketa! Verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin perheiden, sukujen ja läheisten rooli on meillä hyvin nuorella iällä jo melkein ulkoistettu varsinkin silloin, jos nuoren elämässä on erityisiä haasteita. Tämä näkyy myös kouluissa. Viimeistään yläkouluun siirryttäessä vanhempainiltojen osallistujamäärät romahtavat. Kruununjalokivenä on meidän tulkintamme erilaisista laeista, jotka ovat säikäyttäneet monet toimijat. Tietosuoja, tiedonsiirtoluvat, kirjaaminen, sähköisten järjestelmien merkinnät. Hui! Monilla kädet vapiset, kun pelkäämme mahdollista virhettä! Suomi on myös kirjaamisjärjestelmien luvattu maa. Kaikki pitää raportoida, tallentaa ja valmistella suunnitelmilla. Siinäpä se työntekijän aika sitten kuluukin.

Meidän pitäisi aidosti ja oikeasti pystyä ratkaisemaan, miten ja missä suomalaista nuorisotakuutyötä johdetaan? Kenellä on oikeus tehdä linjauksia, päätöksiä ja ratkaisuja, joiden perusteella asiat kehittyvät rivakammin? Nykyinen malli ei ole vastaus. Uskallan väittää, että sijoittamillamme miljoonilla voitaisiin saada paljon enemmän aikaan. Meidän on uskallettava puhua rohkeasti myös siitä, miten ne kaikkien eniten tuen ja havaituksi tulemisen tarpeessa olevat oikeasti kohdataan ja löydetään.

Tietosuojakysymysten viidakko olisi syytä tutkia tarkoin. Uskallan väittää, että tämän päivän ahtaat tulkinnat syövät nuoren mahdollisuutta tulla havaituksi ja kuulluksi. Ja entäs se kuuluisa ennaltaehkäisevä työ? Aina kun julkishallinnossa tehdään säästöjä, ne kohdistuvat miltei ensimmäiseksi niihin kohtiin, joissa voitaisiin saada pienimmillä panoksilla suurin vaikutus. Se kun vain ei mahdu yhden budjettivuoden raamiin.

Toinen filosofi, Voltaire nimeltään, totesi myös oivasti jo 1700-luvulla: Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen. Liian monelta nuorelta tämä mahdollisuus puuttuu tällä hetkellä. Olisi aika kääriä hihat ja tehdä oikeasti niitä ennakkoluulottomia uusia ratkaisuja.

Kommentoi kirjoitusta...

MITÄ OPPIVELVOLLISUUDELLE PITÄISI TEHDÄ?

Oppivelvollisuuden uudelleen tarkasteleminen ja sen mahdollinen laajentaminen tai yleisemmin kuvattuna pidentäminen tulee olemaan yksi keskeinen koulutusta koskeva kysymys tulevina vuosina. Asian kanssa ei ajan saatossa ole todellakaan hätäilty. Oppivelvollisuuskysymykset ovat aikojen saatossa edenneet hyvin verkkaisesti, joka voi kulloinenkin yhteiskunnallinen konteksti huomioiden olla jopa perusteltua. Vuonna 1686 lukutaidon opettaminen, joka on ollut yksi keskeisiä oppivelvollisuuden lähtökohtia, oli kirkon tehtävä. Lukutaito oli tuolloin myös edellytys avioliitolle. Sen jälkeen vasta vuonna 1723 kodeille säädettiin opetusvelvollisuus. Kyllä vain, tuolla määritteellä. Voimassa oli ns. kouluton oppivelvollisuus. Siitä on edetty vuoden 1866 kansakoulujen syntymisestä vuoden 1921 oppivelvollisuuden säätämisen ja vuoden 2015 ns. velvoittavaan esiopetukseen. Matka on siis ollut kohtuullisen pitkä.

Pitäisikö oppivelvollisuutta tarkastella uudella tavalla? Miten ja miksi oppivelvollisuutta pitäisi mahdollisesti laajentaa? Asia ei ole ihan yksinkertainen. Talouden näkökulmasta koulutus on investointi, joka tuottaa inhimillistä pääomaa ja lopulta hyödyttää niin ihmistä itseään, yhteiskuntaa kuin talouttakin. Tutkimuksiakin asiasta löytyy, jotka eivät ole aivan yksiselitteisiä. Yksi mielenkiintoisimmista löytyy valtameren takaa USA:sta. Siellä erään tutkimuksen mukaan yhden vuoden lisäys eli meidän määritteillämme oppivelvollisuuden jatkaminen kasvatti elinkaarituloja 10-14%, vähensi rikollisuutta, pidensi elinajan odotetta ja vähensi teiniraskauksia. Huikeaa! Jos tulokset ovat näin erinomaisia, yhteiskunnan satsaukset ovat täydellisesti perusteltuja.

Suomessa oppivelvollisuus on korkeampi kuin esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Serbiassa mutta lyhyempi kuin Belgiassa, Saksassa, osin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Onko tästä pääteltävissä jotain? Saat itse päättää. Tämän blogin tila ei riitä tämän näkökulman laajaan analysointiin. Olisikin kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tästäkin näkökulmasta pidentämiselle voisi olla perusteita. Samaa tukevat viimeisimmät kansainväliset tutkimukset.
Entäs varhentaminen? Olisiko järkevää, että vanhemmat ja kodit velvoitetaan nykyistä aiemmin huolehtimaan lapsensa oppivelvollisuudesta? Miten tämä suhteutuu nykyiseen laadukkaaseen varhaiskasvatusjärjestelmään? Tämä hetken ajankohtaisten tutkimusten valossa positiivinen vaikutus näyttäisi kohdentuvan erityisesti sosio-ekonomisesti osin heikommassa asemassa oleviin perheisiin. Norjassa tulos näyttää selkeimmältä: Oppivelvollisuuden varhentamisella näytti olevan vahva yhteys koulutukseen, työmarkkinoille kiinnittymiseen ja vähäisempään toimeentulotuen käyttöön. Tältä vuodelta (2017) on käytettävissä myös suomalainen tutkimustulos, jonka mukaan varhentamisella näytti olevan positiivinen yhteys erityisesti lukion käymiseen. Taustalla välittävänä tekijänä on havaittu vanhempien ja erityisesti äitien työssäkäynti. Työssäkäyntiin liittyen pystymme päättelemään jo nyt, että varhaiskasvatuksen oppivelvollisuuden laajentaminen parantaisi myös mitä todennäköisimmin erityisesti äitien työssäkäyntimahdollisuuksia, joka on oma iso näkökulmansa ja yhteiskunnallinen tasa-arvokysymys. Tähän liittyy runsaasti myös muita poliittisia kysymyksiä lapsiperheiden tukipolitiikasta kotihoidon tukijärjestelmiin ja muihin vastaaviin asioihin.

On perusteltua ainakin harkita ja selvittää, tulisiko oppivelvollisuutta laajentaa niin varhaiskasvatuksen kuin myös toisen asteen koulutuksen osalta. Näyttää siltä, että hyödyt ovat riittävällä tavalla osoitettavissa jo nykyisin tutkimustuloksin. Varhaiskasvatuksen osalta oppivelvollisuuden laajentaminen voisi tapahtua vaiheittain, niin kuin jotkut tutkijat ovat jo esittäneet. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että eri ikäluokilla viikoittainen oppivelvollisuuden määrä vaihtelisi ja kasvaisi iän karttuessa esimerkiksi kolmevuotiaasta eteenpäin. Tämä mahdollistaisi edelleen myös tietyt kotihoidon mahdollisuudet, antaisi joustoa perheiden arkeen ja loisi yhteiskuntaan entistä paremmin tasa-arvoa edistävän varhaiskasvatusjärjestelmän.

Oppivelvollisuuden jatkaminen myös toiselle asteelle esimerkiksi 18-vuotiaaksi asti näyttää myös vaikuttavalta ratkaisulta. Sen tarpeet voisivat mahdollisesti vuosikymmenten saatossa vähetä, mikäli varhaiskasvatuksen oppivelvollisuus alkaisi tuottamaan toivottuja tuloksia. Kaikki oletukset voivat luonnollisesti toteutua vain, mikäli koulutusjärjestelmä on riittävän laadukas ja sisällöiltään selkeä. Kaiken pohjalla on siis laatu. Huonolla laadulla ei saada aikaan toivottuja tuloksia. Ja laadun pohjalla on osaava henkilökunta, jonka koulutustaso on korkea.
Asia on herkullisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Toivon, että asia saa ansaitsemansa huomion. Itse pidän itsestään selvänä, että viimeistään tulevissa hallitusneuvotteluissa eduskuntavaalien jälkeen oppivelvollisuuskysymykset ovat tavalla tai toisella keskusteluissa mukana. Mihin se sitten johtaa ja millä aikajänteellä, onkin toinen kysymys.

Kommentoi kirjoitusta...

« Edelliset