Etusivu Ajatuksia koulun kehittämisestä Julkaistut kirjat Mielenkiintoisia linkkejä CV eli mitä olen tehnyt ja oppinut

Nuorisotakuu – onko sitä?

Oleminen on havaituksi tulemista. Näin totesi jo 1700-luvulla filosofi George Berkeley. Viisaasti sanottu. Tuohon ajatelmaan voidaan kiteyttää erinomaisesti oikeastaan kaikki se, mistä kasvatuksessa ja kasvun tuessa on kysymys.

Suomessa on puhuttu jo vuosia nuorten ja erityisesti poikien ja nuorten miesten tilanteesta ja syrjäytymisriskeistä. Asian vakavuus on tunnistettu. Hyvä niin. Euroja erilaisiin uudistuksiin ja kokeiluihin on laitettu jo vuosia miljoonia toisensa perään. Olemmeko onnistuneet? Mielestäni emme. Olen toiminut erilaisissa rooleissa nuorisotakuun ympärillä käytännössä koko työurani. Mistä siis kiikastaa? Yritän kuvata asiaa omien havaintojeni ja kokemusteni perusteella. Havainnot ovat tarttuneet hihaan pitkän matkan varrella eivätkä ne liity yksittäiseen kaupunkiin tai toimintoon.

Kataisen hallitus lanseerasi aikanaan nuorisotakuun. Nimi ja määrite on jo matkan varrella osin muuttunut, vaikka tämä alkuperäinen ilmaisu on varsin hyvä. Jokaiselle alle 25-vuotiaalle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle luvattiin työ-, harjoittelu-,opiskelu- tai muu vastaava paikka kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Samoin  jokaiselle peruskoulun päättäneelle luvattiin toisen asteen koulutuspaikka, joka johtaa tutkintoon asti. Tavoitteet eivät ole toteutuneet. Mistä kiikastaa?

Suomi on hankkeiden ja projektien luvattu maa. Näin on myös tässä asiassa. Kukaan ei oikeasti tiedä, missä ja miten paljon kaiken kaikkiaan erilaisia nuorisotakuuhankkeita tälläkin hetkellä on käynnissä. Projektipäälliköiden ja projektityöntekijöiden joukko on sitä suuruusluokkaa, etteivät he yhtä aikaa taitaisi ihan pieneen halliin mahtuakaan. Olisikohan Helsingin Messukeskus kokoontumiselle se riittävän iso tila? Hankkeissa tehdään uskomattoman hienoja asioita ja luodaan uusia malleja ja rakenteita. Mihin nämä asiat katoavat? Ne katoavat siinä vaiheessa, kun hypätään uuteen projektiin ja tallennetaan edellisen projektin loppuraportit koneelle. Suomessa ei ole tahoa, joka oikeasti voisi päättää, mitkä asiat ovat niin merkittäviä ja hyviä uudistuksia, että ne laajennetaan ja otetaan käyttöön perustoiminnassa. Projekti-ihmisten natsat eivät siihen riitä. Miljoonat kuluvat, tehty työ unohtuu vähitellen ja juna jatkaa kulkuaan.

Jotta nuori ei syrjäydy, hänen tulee kokea olevansa tärkeä. Tulla siis havaituksi. Nuorten tuen järjestelmät on luotu tässä maassa niin sirpalemaisiksi, että havaituksi tuleminen on joskus todella vaikeaa. Matka yhden aikuisen kanssa kestää joskus ehkä vain yhden tapaamisen verran, osalla ei toteudu sekään. Elämme joskus myös siinä ajatusharhassa, että epäonnistuneita aikuiskontakteja kokenut ja itseään vielä etsivä nuori saa kyllä tukea, kun hän tulee sitä aikuismaisesti ja rohkeasti pyytämään. Niinpä niin. Se kaikkein suurimman syrjäytymisriskin omaava nuorten joukko ei taida näin toimia. Miten me reagoimme? Emme välttämättä mitenkään.

Siilomainen ja putkimainen hyvinvointivaltiomme luo tähän tukeen oman elementtinsä. Totean rohkeasti, että todellisuudessa emme ole pystyneet vielä missään purkamaan näitä vaikuttavasti. Viime vuosina olemme saaneet toki rakennettua järjestelmiä, joissa eri toimijat jo peräti kohtaavat toisensa ja toimivat jopa saman katon alla. Älkäämme harhautuko luulemaan, että silloin olemme saavuttaneet tavoitteemme. Tästä rakenteesta on vielä pitkä matka siihen, että nuoren tuki ei ole aikuiselta toiselle pomppivaa, byrokraattista ja putkimaista. Vanha toimintamalli onnistuu ihan samalla tavoin samankin katon alla.

Entäs kodit ja vanhemmat? Suomi on rakentanut vuosikymmenten aikana toimintakulttuurin, jossa helposti jo 15-vuotias on “itsenäinen ja melkein jo aikuinen”. Eihän siihen pakettiin enää vanhempia sotketa! Verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin perheiden, sukujen ja läheisten rooli on meillä hyvin nuorella iällä jo melkein ulkoistettu varsinkin silloin, jos nuoren elämässä on erityisiä haasteita. Tämä näkyy myös kouluissa. Viimeistään yläkouluun siirryttäessä vanhempainiltojen osallistujamäärät romahtavat. Kruununjalokivenä on meidän tulkintamme erilaisista laeista, jotka ovat säikäyttäneet monet toimijat. Tietosuoja, tiedonsiirtoluvat, kirjaaminen, sähköisten järjestelmien merkinnät. Hui! Monilla kädet vapiset, kun pelkäämme mahdollista virhettä! Suomi on myös kirjaamisjärjestelmien luvattu maa. Kaikki pitää raportoida, tallentaa ja valmistella suunnitelmilla. Siinäpä se työntekijän aika sitten kuluukin.

Meidän pitäisi aidosti ja oikeasti pystyä ratkaisemaan, miten ja missä suomalaista nuorisotakuutyötä johdetaan? Kenellä on oikeus tehdä linjauksia, päätöksiä ja ratkaisuja, joiden perusteella asiat kehittyvät rivakammin? Nykyinen malli ei ole vastaus. Uskallan väittää, että sijoittamillamme miljoonilla voitaisiin saada paljon enemmän aikaan. Meidän on uskallettava puhua rohkeasti myös siitä, miten ne kaikkien eniten tuen ja havaituksi tulemisen tarpeessa olevat oikeasti kohdataan ja löydetään.

Tietosuojakysymysten viidakko olisi syytä tutkia tarkoin. Uskallan väittää, että tämän päivän ahtaat tulkinnat syövät nuoren mahdollisuutta tulla havaituksi ja kuulluksi. Ja entäs se kuuluisa ennaltaehkäisevä työ? Aina kun julkishallinnossa tehdään säästöjä, ne kohdistuvat miltei ensimmäiseksi niihin kohtiin, joissa voitaisiin saada pienimmillä panoksilla suurin vaikutus. Se kun vain ei mahdu yhden budjettivuoden raamiin.

Toinen filosofi, Voltaire nimeltään, totesi myös oivasti jo 1700-luvulla: Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen. Liian monelta nuorelta tämä mahdollisuus puuttuu tällä hetkellä. Olisi aika kääriä hihat ja tehdä oikeasti niitä ennakkoluulottomia uusia ratkaisuja.

Kommentoi kirjoitusta...

MITÄ OPPIVELVOLLISUUDELLE PITÄISI TEHDÄ?

Oppivelvollisuuden uudelleen tarkasteleminen ja sen mahdollinen laajentaminen tai yleisemmin kuvattuna pidentäminen tulee olemaan yksi keskeinen koulutusta koskeva kysymys tulevina vuosina. Asian kanssa ei ajan saatossa ole todellakaan hätäilty. Oppivelvollisuuskysymykset ovat aikojen saatossa edenneet hyvin verkkaisesti, joka voi kulloinenkin yhteiskunnallinen konteksti huomioiden olla jopa perusteltua. Vuonna 1686 lukutaidon opettaminen, joka on ollut yksi keskeisiä oppivelvollisuuden lähtökohtia, oli kirkon tehtävä. Lukutaito oli tuolloin myös edellytys avioliitolle. Sen jälkeen vasta vuonna 1723 kodeille säädettiin opetusvelvollisuus. Kyllä vain, tuolla määritteellä. Voimassa oli ns. kouluton oppivelvollisuus. Siitä on edetty vuoden 1866 kansakoulujen syntymisestä vuoden 1921 oppivelvollisuuden säätämisen ja vuoden 2015 ns. velvoittavaan esiopetukseen. Matka on siis ollut kohtuullisen pitkä.

Pitäisikö oppivelvollisuutta tarkastella uudella tavalla? Miten ja miksi oppivelvollisuutta pitäisi mahdollisesti laajentaa? Asia ei ole ihan yksinkertainen. Talouden näkökulmasta koulutus on investointi, joka tuottaa inhimillistä pääomaa ja lopulta hyödyttää niin ihmistä itseään, yhteiskuntaa kuin talouttakin. Tutkimuksiakin asiasta löytyy, jotka eivät ole aivan yksiselitteisiä. Yksi mielenkiintoisimmista löytyy valtameren takaa USA:sta. Siellä erään tutkimuksen mukaan yhden vuoden lisäys eli meidän määritteillämme oppivelvollisuuden jatkaminen kasvatti elinkaarituloja 10-14%, vähensi rikollisuutta, pidensi elinajan odotetta ja vähensi teiniraskauksia. Huikeaa! Jos tulokset ovat näin erinomaisia, yhteiskunnan satsaukset ovat täydellisesti perusteltuja.

Suomessa oppivelvollisuus on korkeampi kuin esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Serbiassa mutta lyhyempi kuin Belgiassa, Saksassa, osin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Onko tästä pääteltävissä jotain? Saat itse päättää. Tämän blogin tila ei riitä tämän näkökulman laajaan analysointiin. Olisikin kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tästäkin näkökulmasta pidentämiselle voisi olla perusteita. Samaa tukevat viimeisimmät kansainväliset tutkimukset.
Entäs varhentaminen? Olisiko järkevää, että vanhemmat ja kodit velvoitetaan nykyistä aiemmin huolehtimaan lapsensa oppivelvollisuudesta? Miten tämä suhteutuu nykyiseen laadukkaaseen varhaiskasvatusjärjestelmään? Tämä hetken ajankohtaisten tutkimusten valossa positiivinen vaikutus näyttäisi kohdentuvan erityisesti sosio-ekonomisesti osin heikommassa asemassa oleviin perheisiin. Norjassa tulos näyttää selkeimmältä: Oppivelvollisuuden varhentamisella näytti olevan vahva yhteys koulutukseen, työmarkkinoille kiinnittymiseen ja vähäisempään toimeentulotuen käyttöön. Tältä vuodelta (2017) on käytettävissä myös suomalainen tutkimustulos, jonka mukaan varhentamisella näytti olevan positiivinen yhteys erityisesti lukion käymiseen. Taustalla välittävänä tekijänä on havaittu vanhempien ja erityisesti äitien työssäkäynti. Työssäkäyntiin liittyen pystymme päättelemään jo nyt, että varhaiskasvatuksen oppivelvollisuuden laajentaminen parantaisi myös mitä todennäköisimmin erityisesti äitien työssäkäyntimahdollisuuksia, joka on oma iso näkökulmansa ja yhteiskunnallinen tasa-arvokysymys. Tähän liittyy runsaasti myös muita poliittisia kysymyksiä lapsiperheiden tukipolitiikasta kotihoidon tukijärjestelmiin ja muihin vastaaviin asioihin.

On perusteltua ainakin harkita ja selvittää, tulisiko oppivelvollisuutta laajentaa niin varhaiskasvatuksen kuin myös toisen asteen koulutuksen osalta. Näyttää siltä, että hyödyt ovat riittävällä tavalla osoitettavissa jo nykyisin tutkimustuloksin. Varhaiskasvatuksen osalta oppivelvollisuuden laajentaminen voisi tapahtua vaiheittain, niin kuin jotkut tutkijat ovat jo esittäneet. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että eri ikäluokilla viikoittainen oppivelvollisuuden määrä vaihtelisi ja kasvaisi iän karttuessa esimerkiksi kolmevuotiaasta eteenpäin. Tämä mahdollistaisi edelleen myös tietyt kotihoidon mahdollisuudet, antaisi joustoa perheiden arkeen ja loisi yhteiskuntaan entistä paremmin tasa-arvoa edistävän varhaiskasvatusjärjestelmän.

Oppivelvollisuuden jatkaminen myös toiselle asteelle esimerkiksi 18-vuotiaaksi asti näyttää myös vaikuttavalta ratkaisulta. Sen tarpeet voisivat mahdollisesti vuosikymmenten saatossa vähetä, mikäli varhaiskasvatuksen oppivelvollisuus alkaisi tuottamaan toivottuja tuloksia. Kaikki oletukset voivat luonnollisesti toteutua vain, mikäli koulutusjärjestelmä on riittävän laadukas ja sisällöiltään selkeä. Kaiken pohjalla on siis laatu. Huonolla laadulla ei saada aikaan toivottuja tuloksia. Ja laadun pohjalla on osaava henkilökunta, jonka koulutustaso on korkea.
Asia on herkullisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Toivon, että asia saa ansaitsemansa huomion. Itse pidän itsestään selvänä, että viimeistään tulevissa hallitusneuvotteluissa eduskuntavaalien jälkeen oppivelvollisuuskysymykset ovat tavalla tai toisella keskusteluissa mukana. Mihin se sitten johtaa ja millä aikajänteellä, onkin toinen kysymys.

Kommentoi kirjoitusta...

RYHMÄKOOLLA ON VÄLIÄ

Viime aikoina yhä enenevässä määrin on esiintynyt käsityksiä ja näkökulmia siitä, ettei ryhmäkoolla ole suomalaisessa koulutuksessa ja opetuksen järjestämisessä enää suurta merkitystä. Ryhmäkoko voidaan näiden väitteiden perusteella poistaa koulutuksen järjestämisen ja laadun arvioinnin mittarina. Kun uusia opetuksen järjestämisen ja oppimisen tuen muotoja rakennetaan, samalla joidenkin mielestä poistuu ryhmäkoon vaikutus oppilaan oppimisen ja koulun arjen yhtenä keskeisenä kriteerinä. Samoin opettajan työn sisällön arvioinnissa näiden puheiden mukaan ryhmäkoko ei ole enää merkittävä kriteeri.

Olen asiasta eri mieltä. Opetuksen järjestämisestä, vastuiden määrittelystä ja oppilaan arjen ympäriltä ryhmä ja ryhmäkoko ei ole kadonnut minnekään. 

Tarkastellaan ensin asiaa yksittäisen oppilaan ja oppitunnin näkökulmasta. Oppiminen perustuu opettajan ja oppilaiden keskinäiseen vuorovaikutukseen, oppilaiden väliseen yhteistoimintaan ja dynamiikkaan ja jokaisen oppilaan omaan motivaatioon ja kiinnostukseen opittavaa asiaa kohtaan. Oppiminen hahmottuu suhteessa tähän kontekstiin. Opettajan mahdollisuudet vaikuttaa ja tukea jokaista oppilasta yksilöllisesti riippuu keskeisesti siitä, paljonko hänellä on siihen aikaa oppilasta kohden. Oppilaiden keskinäinen yhteistyö ja ryhmädynamiikka on vastaavasti aina riippuvainen oppimistilanteesta. Mitä enemmän ympäristö tuottaa erityyppisiä vuorovaikutustilanteita, sitä enemmän sillä on vaikutusta jokaisen oppilaan omaan toimintaan. Oma lukunsa on oppilaiden erilaiset oppimistyylit ja jokaisen oman persoonallisuuden vaikutus omaan oppimiseensa ja siihen, miten reagoi ympäristöönsä. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän ärsykkeitä, asioita ja tilanteita. Ryhmäkoolla on siis merkitystä. 

Entäs opettaja? Oppimistilanteesta ei koskaan katoa opettajan keskeinen vaikutus. Opiskeltavaa asiaa pitää johtaa, olipa sitten kysymyksessä pedagogisesti millainen oppimisympäristö ja toimintamalli tahansa. Jonkun pitää koordinoida, tukea, motivoida, arvioida, huolehtia, vastata kokonaisuudesta ja niin edelleen. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän huomioitavia asioita ja tekijöitä. Kun tähän kokonaisuuteen istutetaan vielä nykyinen inkluusioajattelu, joka entisestään luo haastavampia ja heterogeenisempia ryhmiä ja oppimistilanteita, vastuulla olevien oppijoiden määrää ei voi sivuuttaa.

No, entäs ne ryhmään mahdollisesti resursoidut muut aikuiset ja toimijat? Kyllä, totta kai ne tukevat ja auttavat. Mutta se ei poista koko kasvatus- ja opetusjärjestelmän keskeistä asiaa, yksittäistä opettaja- oppilassuhdetta. Vaikka ryhmätilanteessa olisikin välillä muita toimijoita, tilapäiset kävijät ja tukijat eivät poista tätä olosuhdetta. Yksittäisen oppimistilanteen ratkaisussa ne voivat auttaa huomattavasti, mutta oppimisen ohjaamisen kokokuvaa ne eivät muuta. Jonkun pitää vastuullisesti suunnitella kokonaisuudet, toteuttaa, arvioida jne. Ja vielä kun tähän kokonaisuuteen rakennetaan vastuut vaikkapa kodin ja koulun välisestä yhteistyöstä kehityskeskusteluineen ja arviointikeskusteluineen, se korostaa entisestään oppimisesta vastaavaan opettajan roolia. Itse asiassa usean aikuisen määrä saattaa jopa aiheuttaa entistä enemmän haasteita oppimisympäristöön. Mitä enemmän ihmisiä ja oppijoita, sitä enemmän kaikkea.

Ymmärrys ja tieto oppimiseen vaikuttavista tekijöistä kasvaa koko ajan. Vuosi vuodelta se vahvistaa sitä käsitystä, että jokainen oppija edellyttää entistä vahvempaa oman oppimistyylinsä, taustansa, elämäntilanteensa, yksilöllisten odotustensa ja muiden asioiden huomiointia. Jokainen oppija reagoi eri tavoin oppimistilanteessa vuorovaikutustilanteiden määrään, meluun, pedagogisen  ympäristön rakenteeseen, erilaisiin ärsykkeisiin jne. Mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sitä enemmän muuttujia. Ja sitä kautta haasteita.

Hyvän oppimisen keskiössä on aina laadukas vuorovaikutus.  Kaikki oppiminen on tavalla tai toisella sosiaalista, yhteistä ja syntyy suhteessa toiseen ihmiseen. Oppimisympäristö rakentuu fyysisestä ympäristöstä ja ihmisistä. Ja ihmisten määrästä. Se vaikuttaa kaikkeen.

Suomessa tilastojen mukaan esimerkiksi alakouluikäisistä peruskoululaisista yli 90 000 lasta opiskelee tällä hetkellä yli 25:n oppilaan ryhmissä. Suunta on ollut vuodesta 2013 tähän päivään koko ajan kasvava. Lukiossa pakollisten kurssien opiskelijamäärä voi olla helposti yli 30, jopa 40 opiskelijaa. Vaikka ryhmäkoko ei ratkaise kaikkea ja pienikin ryhmä voi olla haastava ja isompi omalla tavallaan helpompi, ryhmäkoon vaikutusta oppimisympäristöön emme voi sivuuttaa. Suurissa ryhmissä opiskelevien lasten ja nuorten asema on erilainen suhteessa muihin. Tästä olisi syytä aidosti olla huolissaan. Jos haluamme vahvistaa opetuksen ja oppimisen laatua, oppimisympäristöön vaikuttavat tekijät pitää olla kunnossa ryhmäkoon määrittely mukaan lukien.

Kommentoi kirjoitusta...

ONKO YDIN UNOHTUNUT?

Jo pitkään sosiaalisen median ja lehtien kirjoitukset, päättäjien kommentit ja virkamiesten kannanotot ovat täyttyneet koulua koskevista vaatimuksista. Koulujen tulee hoitaa yhteiskunnan digiloikka, lähikouluperiaatteen mukaisesti kaikkien tarpeisiin pitää pystyä vastaamaan, ryhmäkokojen suurentaminen on välttämätöntä kiristyvän talouden johdosta, kilpailukykyä pitää parantaa palkkoja alentamalla, kännykät pitää saada opetuskäyttöön, uuden opetussuunnitelman tavoitteet pitää saada käytäntöön ja paljon muuta. Usein myös koulun ulkopuolella syntyneet haasteet ja ongelmat pitää pystyä ratkaisemaan koulussa.

Samaan aikaan lapsilta ja nuorilta, vanhemmilta, opettajilta ja rehtoreilta kuuluu toisenlaista viestiä. Rehtorit ja opettajat painiskelevat vaatimusten ristitulessa päivästä toiseen, vanhemmat saattavat olla tyytymättömiä kun perheen tarpeisiin ei ole heti vastattu ja oppilaat kokevat, ettei heille ole aikaa eikä heistä välitetä.

Yhä useamman opettajan ja rehtorin viesti ympäri Suomea on sama. Työ on ruuhkautunut, jaksaminen jopa romahtanut ja työmotivaatio laskenut. Perusteina on tuotu esille jatkuva uusien tehtävien valuminen kouluille, erityisoppilaiden siirtyminen entisen työn päälle yleisopetuksen luokkiin, ryhmäkokojen jatkuva kasvattaminen ja kaikenlaisten ulkopuolelta tulevien vaatimusten jatkuva lisääntyminen. Opettajan aika menee jatkuviin palavereihin, tietokoneen äärellä istumiseen jotta kaikesta toiminnasta saadaan kädenjälki verkkoon ja erilaisten seurantalistojen ylläpitämiseen. Tämän hintana on se, ettei opettajalla ole aikaa tuntien välillä tai oppituntien jälkeen ohjata, kasvattaa, selvittää ja hoitaa oppilaiden kanssa vuorovaikutuksessa niitä asioita, jota varten koulu on olemassa. Asioiden perään soitellaan sitten illalla tai ne yksinkertaisesti siirtyvät myöhempään, jolloin ne muuttuvat ja monimutkaistuvat. Joskus väliin saattaa tulla niin paljon jo uusia asioita, että aiempien perkaaminen on jo todella hankalaa.

Kun kaiken tämän päälle hallinnon ja päätöksenteon keskeinen energia suunnataan jatkuvaan organisaatiomuutokseen ja uusien hallinnollisten laatikoiden piirtelyyn, keskeinen ydin saattaa kadota. Arjesta tulee työntekijän näkökulmasta monenkirjavaa ja jopa kaoottista, jossa vain yritetään selvitä  päivästä toiseen.

Koulun päätetehtävä on opettaa ja kasvattaa. Suomi rakensi jo ennen itsenäistymistään kansankoulua, jonka tehtävä oli selkeä. Opeta, kasvata, sivistä. Vuorovaikutuksessa ja yhteisöllisesti. Nyt tämä, koko koulutusjärjestelmän keskeinen tehtävä, vaikuttaa välillä toissijaiselta. Suomalainen koulu on murroksessa ja meidän pitää löytää yhdessä uudestaan se ydin, mitä koulun arkeen kuuluu ja miksi. Vain sitä kautta PISA-tulokset muuttavat suuntaansa, työntö pois opettajan ammatista vähenee ja opetuksen laatu paranee. Laadun keskeinen mittari on oppilaan kohtaaminen. Eli se vuorovaikutus, jota ei synny, jos sille ei ole tilaa.

Kommentoi kirjoitusta...

OULUUN TARVITAAN TAHTOA JA SELKEYTTÄ

Oulun kaupungin kehittäminen ja tulevaisuus on jälleen kerran tienhaarassa. Organisaatio uudistuu ja johtokin vaihtuu. Sote- ja maakuntauudistuksen jälkeen 2020-luvulla Oulu on kaupunkina ja organisaationa hyvin erinäköinen kuin tänään. Muutos on raju ja sen merkitystä ja vaikutusta voi olla tällä hetkellä vaikea hahmottaa.

Työkalut kaupungin kehittämiseen syntyvät organisaation ja johtamisen selkeydestä ja sen kirkastamisesta, henkilöstön voimavarojen ja osaamisen tunnistamisesta, elinvoiman ja yritysten olosuhteiden vahvistamisesta ja tukemisesta sekä henkilöstön ja kuntalaisten osallisuuden selvästi nykyistä vaikuttavammasta hyödyntämisestä. Kulttuurikaupunki Oulu luo meille henkisesti vireän ilmapiirin, ulospäin heijastelevan vetovoiman ja oman identiteetin.

Kaupungin organisaation kehittäminen on ollut myllerryksessä koko kuntaliitoksen jälkeisen ajan. Käytännössä vajaassa neljässä vuodessa on valmisteltu tai toteutettu jo kaksi koko organisaatiota koskevaa kokonaisuudistusta. Se on luonut kaupungin sisälle jatkuvat turbulenssin, lisännyt disinformaation ja rooliepäselvyyksien määrää organisaation sisällä tyypilliseen tapaansa ja kuluttanut runsaasti sitä energiaa, jonka pitäisi keskeisesti suuntautua kaupunkilaisten palveluun, lasten ja nuorten oppimisen ja hyvinvoinnin tukemiseen sekä työikäisten ja ikäihmisten palvelurakenteiden selkeyttämiseen. Lisäksi säästöt ovat syöneet elinvoimaa ja synnyttäneet ristiriitoja.

Henkilöstö kaipaa selkeyttä, perustehtävän arvostusta ja fokusointia ja tärkeiden asioiden kirkastamista. Jatkuvien uusien organisaatiomallien rakentaminen ja valmisteleminen ei ole siihen se paras lähtökohta. Henkilöstön voimavarat ja osaaminen pitää saada lähivuosien aikana kohdistettua siihen työhön, mihin heitä tarvitaan ja missä osaamista voidaan parhaiten hyödyntää. Elinvoiman ja yritysten toimintaedellytysten vahvistaminen luo sen kaupunkiympäristön, johon voi ja haluaa muuttaa ja joka tarjoaa mahdollisuuksia.

Meidän on syytä arvioida ja kysyä, miltä kaupunki kumppanina tällä hetkellä vaikuttaa ja miksi. Meillä on vielä runsaasti mahdollisuuksia, jotka ovat käyttämättä. Oulukin elää helposti omassa kuplassaan, jos emme katso riittävästi ympärillemme ja toimi joustavana kumppanina, jonka toiminnassa ja organisaatiossa on selkeät rakenteet. Se luo mahdollisuudet yritysten toiminnalle, työllistämiselle ja sijoittumiselle kaupunkiin. Liikenneyhteydet, työvoiman tarjonta, kaupunkikumppanuus, osaava henkilöstö,  vireä kaupunkikulttuuri ja kivijalkana hyvin toimivat päiväkodit, koulut ja oppilaitokset. Näistä syntyvät ne vetovoimatekijät, joiden perusteella rakennetaan yrityksille ja ihmisille ympäristö johon halutaan tulla. Elinvoimainen kaupunki ja sen organisaatio pitää nämä asiat kirkkaasti mielessä.

Sote-ja maakuntauudistuksen jälkeen tarvitaan aivan uudenlaista yhteistyötä ison maakunnan kanssa. Suhteellisuudet muuttuvat päälaelleen maakuntien ja kuntien kesken. Nähtäväksi jää, kiinnostaako kuntapäättäjän rooli jatkossa ja hakeutuuko kuntapäättäjiksi jatkossa ihmisiä, jotka ovat osaavia ja kiinnostuneita nimenomaan kaupunkien kehittämisestä ja kaupunkilaisten arjesta. Maakunta voi olla monelle päättäjälle suuri kiinnostuksen kohde, mutta toivottavasti se ei syö pohjaa kuntien valtuustoilta.

Kommentoi kirjoitusta...

« Edelliset