Etusivu Ajatuksia koulun kehittämisestä Julkaistut kirjat Mielenkiintoisia linkkejä CV eli mitä olen tehnyt ja oppinut

MITÄ OPPIVELVOLLISUUDELLE PITÄISI TEHDÄ?

Oppivelvollisuuden uudelleen tarkasteleminen ja sen mahdollinen laajentaminen tai yleisemmin kuvattuna pidentäminen tulee olemaan yksi keskeinen koulutusta koskeva kysymys tulevina vuosina. Asian kanssa ei ajan saatossa ole todellakaan hätäilty. Oppivelvollisuuskysymykset ovat aikojen saatossa edenneet hyvin verkkaisesti, joka voi kulloinenkin yhteiskunnallinen konteksti huomioiden olla jopa perusteltua. Vuonna 1686 lukutaidon opettaminen, joka on ollut yksi keskeisiä oppivelvollisuuden lähtökohtia, oli kirkon tehtävä. Lukutaito oli tuolloin myös edellytys avioliitolle. Sen jälkeen vasta vuonna 1723 kodeille säädettiin opetusvelvollisuus. Kyllä vain, tuolla määritteellä. Voimassa oli ns. kouluton oppivelvollisuus. Siitä on edetty vuoden 1866 kansakoulujen syntymisestä vuoden 1921 oppivelvollisuuden säätämisen ja vuoden 2015 ns. velvoittavaan esiopetukseen. Matka on siis ollut kohtuullisen pitkä.

Pitäisikö oppivelvollisuutta tarkastella uudella tavalla? Miten ja miksi oppivelvollisuutta pitäisi mahdollisesti laajentaa? Asia ei ole ihan yksinkertainen. Talouden näkökulmasta koulutus on investointi, joka tuottaa inhimillistä pääomaa ja lopulta hyödyttää niin ihmistä itseään, yhteiskuntaa kuin talouttakin. Tutkimuksiakin asiasta löytyy, jotka eivät ole aivan yksiselitteisiä. Yksi mielenkiintoisimmista löytyy valtameren takaa USA:sta. Siellä erään tutkimuksen mukaan yhden vuoden lisäys eli meidän määritteillämme oppivelvollisuuden jatkaminen kasvatti elinkaarituloja 10-14%, vähensi rikollisuutta, pidensi elinajan odotetta ja vähensi teiniraskauksia. Huikeaa! Jos tulokset ovat näin erinomaisia, yhteiskunnan satsaukset ovat täydellisesti perusteltuja.

Suomessa oppivelvollisuus on korkeampi kuin esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Serbiassa mutta lyhyempi kuin Belgiassa, Saksassa, osin Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Onko tästä pääteltävissä jotain? Saat itse päättää. Tämän blogin tila ei riitä tämän näkökulman laajaan analysointiin. Olisikin kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tästäkin näkökulmasta pidentämiselle voisi olla perusteita. Samaa tukevat viimeisimmät kansainväliset tutkimukset.
Entäs varhentaminen? Olisiko järkevää, että vanhemmat ja kodit velvoitetaan nykyistä aiemmin huolehtimaan lapsensa oppivelvollisuudesta? Miten tämä suhteutuu nykyiseen laadukkaaseen varhaiskasvatusjärjestelmään? Tämä hetken ajankohtaisten tutkimusten valossa positiivinen vaikutus näyttäisi kohdentuvan erityisesti sosio-ekonomisesti osin heikommassa asemassa oleviin perheisiin. Norjassa tulos näyttää selkeimmältä: Oppivelvollisuuden varhentamisella näytti olevan vahva yhteys koulutukseen, työmarkkinoille kiinnittymiseen ja vähäisempään toimeentulotuen käyttöön. Tältä vuodelta (2017) on käytettävissä myös suomalainen tutkimustulos, jonka mukaan varhentamisella näytti olevan positiivinen yhteys erityisesti lukion käymiseen. Taustalla välittävänä tekijänä on havaittu vanhempien ja erityisesti äitien työssäkäynti. Työssäkäyntiin liittyen pystymme päättelemään jo nyt, että varhaiskasvatuksen oppivelvollisuuden laajentaminen parantaisi myös mitä todennäköisimmin erityisesti äitien työssäkäyntimahdollisuuksia, joka on oma iso näkökulmansa ja yhteiskunnallinen tasa-arvokysymys. Tähän liittyy runsaasti myös muita poliittisia kysymyksiä lapsiperheiden tukipolitiikasta kotihoidon tukijärjestelmiin ja muihin vastaaviin asioihin.

On perusteltua ainakin harkita ja selvittää, tulisiko oppivelvollisuutta laajentaa niin varhaiskasvatuksen kuin myös toisen asteen koulutuksen osalta. Näyttää siltä, että hyödyt ovat riittävällä tavalla osoitettavissa jo nykyisin tutkimustuloksin. Varhaiskasvatuksen osalta oppivelvollisuuden laajentaminen voisi tapahtua vaiheittain, niin kuin jotkut tutkijat ovat jo esittäneet. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että eri ikäluokilla viikoittainen oppivelvollisuuden määrä vaihtelisi ja kasvaisi iän karttuessa esimerkiksi kolmevuotiaasta eteenpäin. Tämä mahdollistaisi edelleen myös tietyt kotihoidon mahdollisuudet, antaisi joustoa perheiden arkeen ja loisi yhteiskuntaan entistä paremmin tasa-arvoa edistävän varhaiskasvatusjärjestelmän.

Oppivelvollisuuden jatkaminen myös toiselle asteelle esimerkiksi 18-vuotiaaksi asti näyttää myös vaikuttavalta ratkaisulta. Sen tarpeet voisivat mahdollisesti vuosikymmenten saatossa vähetä, mikäli varhaiskasvatuksen oppivelvollisuus alkaisi tuottamaan toivottuja tuloksia. Kaikki oletukset voivat luonnollisesti toteutua vain, mikäli koulutusjärjestelmä on riittävän laadukas ja sisällöiltään selkeä. Kaiken pohjalla on siis laatu. Huonolla laadulla ei saada aikaan toivottuja tuloksia. Ja laadun pohjalla on osaava henkilökunta, jonka koulutustaso on korkea.
Asia on herkullisen mielenkiintoinen ja tärkeä. Toivon, että asia saa ansaitsemansa huomion. Itse pidän itsestään selvänä, että viimeistään tulevissa hallitusneuvotteluissa eduskuntavaalien jälkeen oppivelvollisuuskysymykset ovat tavalla tai toisella keskusteluissa mukana. Mihin se sitten johtaa ja millä aikajänteellä, onkin toinen kysymys.

Kommentoi kirjoitusta...

RYHMÄKOOLLA ON VÄLIÄ

Viime aikoina yhä enenevässä määrin on esiintynyt käsityksiä ja näkökulmia siitä, ettei ryhmäkoolla ole suomalaisessa koulutuksessa ja opetuksen järjestämisessä enää suurta merkitystä. Ryhmäkoko voidaan näiden väitteiden perusteella poistaa koulutuksen järjestämisen ja laadun arvioinnin mittarina. Kun uusia opetuksen järjestämisen ja oppimisen tuen muotoja rakennetaan, samalla joidenkin mielestä poistuu ryhmäkoon vaikutus oppilaan oppimisen ja koulun arjen yhtenä keskeisenä kriteerinä. Samoin opettajan työn sisällön arvioinnissa näiden puheiden mukaan ryhmäkoko ei ole enää merkittävä kriteeri.

Olen asiasta eri mieltä. Opetuksen järjestämisestä, vastuiden määrittelystä ja oppilaan arjen ympäriltä ryhmä ja ryhmäkoko ei ole kadonnut minnekään. 

Tarkastellaan ensin asiaa yksittäisen oppilaan ja oppitunnin näkökulmasta. Oppiminen perustuu opettajan ja oppilaiden keskinäiseen vuorovaikutukseen, oppilaiden väliseen yhteistoimintaan ja dynamiikkaan ja jokaisen oppilaan omaan motivaatioon ja kiinnostukseen opittavaa asiaa kohtaan. Oppiminen hahmottuu suhteessa tähän kontekstiin. Opettajan mahdollisuudet vaikuttaa ja tukea jokaista oppilasta yksilöllisesti riippuu keskeisesti siitä, paljonko hänellä on siihen aikaa oppilasta kohden. Oppilaiden keskinäinen yhteistyö ja ryhmädynamiikka on vastaavasti aina riippuvainen oppimistilanteesta. Mitä enemmän ympäristö tuottaa erityyppisiä vuorovaikutustilanteita, sitä enemmän sillä on vaikutusta jokaisen oppilaan omaan toimintaan. Oma lukunsa on oppilaiden erilaiset oppimistyylit ja jokaisen oman persoonallisuuden vaikutus omaan oppimiseensa ja siihen, miten reagoi ympäristöönsä. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän ärsykkeitä, asioita ja tilanteita. Ryhmäkoolla on siis merkitystä. 

Entäs opettaja? Oppimistilanteesta ei koskaan katoa opettajan keskeinen vaikutus. Opiskeltavaa asiaa pitää johtaa, olipa sitten kysymyksessä pedagogisesti millainen oppimisympäristö ja toimintamalli tahansa. Jonkun pitää koordinoida, tukea, motivoida, arvioida, huolehtia, vastata kokonaisuudesta ja niin edelleen. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän huomioitavia asioita ja tekijöitä. Kun tähän kokonaisuuteen istutetaan vielä nykyinen inkluusioajattelu, joka entisestään luo haastavampia ja heterogeenisempia ryhmiä ja oppimistilanteita, vastuulla olevien oppijoiden määrää ei voi sivuuttaa.

No, entäs ne ryhmään mahdollisesti resursoidut muut aikuiset ja toimijat? Kyllä, totta kai ne tukevat ja auttavat. Mutta se ei poista koko kasvatus- ja opetusjärjestelmän keskeistä asiaa, yksittäistä opettaja- oppilassuhdetta. Vaikka ryhmätilanteessa olisikin välillä muita toimijoita, tilapäiset kävijät ja tukijat eivät poista tätä olosuhdetta. Yksittäisen oppimistilanteen ratkaisussa ne voivat auttaa huomattavasti, mutta oppimisen ohjaamisen kokokuvaa ne eivät muuta. Jonkun pitää vastuullisesti suunnitella kokonaisuudet, toteuttaa, arvioida jne. Ja vielä kun tähän kokonaisuuteen rakennetaan vastuut vaikkapa kodin ja koulun välisestä yhteistyöstä kehityskeskusteluineen ja arviointikeskusteluineen, se korostaa entisestään oppimisesta vastaavaan opettajan roolia. Itse asiassa usean aikuisen määrä saattaa jopa aiheuttaa entistä enemmän haasteita oppimisympäristöön. Mitä enemmän ihmisiä ja oppijoita, sitä enemmän kaikkea.

Ymmärrys ja tieto oppimiseen vaikuttavista tekijöistä kasvaa koko ajan. Vuosi vuodelta se vahvistaa sitä käsitystä, että jokainen oppija edellyttää entistä vahvempaa oman oppimistyylinsä, taustansa, elämäntilanteensa, yksilöllisten odotustensa ja muiden asioiden huomiointia. Jokainen oppija reagoi eri tavoin oppimistilanteessa vuorovaikutustilanteiden määrään, meluun, pedagogisen  ympäristön rakenteeseen, erilaisiin ärsykkeisiin jne. Mitä enemmän ihmisiä ympärillä, sitä enemmän muuttujia. Ja sitä kautta haasteita.

Hyvän oppimisen keskiössä on aina laadukas vuorovaikutus.  Kaikki oppiminen on tavalla tai toisella sosiaalista, yhteistä ja syntyy suhteessa toiseen ihmiseen. Oppimisympäristö rakentuu fyysisestä ympäristöstä ja ihmisistä. Ja ihmisten määrästä. Se vaikuttaa kaikkeen.

Suomessa tilastojen mukaan esimerkiksi alakouluikäisistä peruskoululaisista yli 90 000 lasta opiskelee tällä hetkellä yli 25:n oppilaan ryhmissä. Suunta on ollut vuodesta 2013 tähän päivään koko ajan kasvava. Lukiossa pakollisten kurssien opiskelijamäärä voi olla helposti yli 30, jopa 40 opiskelijaa. Vaikka ryhmäkoko ei ratkaise kaikkea ja pienikin ryhmä voi olla haastava ja isompi omalla tavallaan helpompi, ryhmäkoon vaikutusta oppimisympäristöön emme voi sivuuttaa. Suurissa ryhmissä opiskelevien lasten ja nuorten asema on erilainen suhteessa muihin. Tästä olisi syytä aidosti olla huolissaan. Jos haluamme vahvistaa opetuksen ja oppimisen laatua, oppimisympäristöön vaikuttavat tekijät pitää olla kunnossa ryhmäkoon määrittely mukaan lukien.

Kommentoi kirjoitusta...

ONKO YDIN UNOHTUNUT?

Jo pitkään sosiaalisen median ja lehtien kirjoitukset, päättäjien kommentit ja virkamiesten kannanotot ovat täyttyneet koulua koskevista vaatimuksista. Koulujen tulee hoitaa yhteiskunnan digiloikka, lähikouluperiaatteen mukaisesti kaikkien tarpeisiin pitää pystyä vastaamaan, ryhmäkokojen suurentaminen on välttämätöntä kiristyvän talouden johdosta, kilpailukykyä pitää parantaa palkkoja alentamalla, kännykät pitää saada opetuskäyttöön, uuden opetussuunnitelman tavoitteet pitää saada käytäntöön ja paljon muuta. Usein myös koulun ulkopuolella syntyneet haasteet ja ongelmat pitää pystyä ratkaisemaan koulussa.

Samaan aikaan lapsilta ja nuorilta, vanhemmilta, opettajilta ja rehtoreilta kuuluu toisenlaista viestiä. Rehtorit ja opettajat painiskelevat vaatimusten ristitulessa päivästä toiseen, vanhemmat saattavat olla tyytymättömiä kun perheen tarpeisiin ei ole heti vastattu ja oppilaat kokevat, ettei heille ole aikaa eikä heistä välitetä.

Yhä useamman opettajan ja rehtorin viesti ympäri Suomea on sama. Työ on ruuhkautunut, jaksaminen jopa romahtanut ja työmotivaatio laskenut. Perusteina on tuotu esille jatkuva uusien tehtävien valuminen kouluille, erityisoppilaiden siirtyminen entisen työn päälle yleisopetuksen luokkiin, ryhmäkokojen jatkuva kasvattaminen ja kaikenlaisten ulkopuolelta tulevien vaatimusten jatkuva lisääntyminen. Opettajan aika menee jatkuviin palavereihin, tietokoneen äärellä istumiseen jotta kaikesta toiminnasta saadaan kädenjälki verkkoon ja erilaisten seurantalistojen ylläpitämiseen. Tämän hintana on se, ettei opettajalla ole aikaa tuntien välillä tai oppituntien jälkeen ohjata, kasvattaa, selvittää ja hoitaa oppilaiden kanssa vuorovaikutuksessa niitä asioita, jota varten koulu on olemassa. Asioiden perään soitellaan sitten illalla tai ne yksinkertaisesti siirtyvät myöhempään, jolloin ne muuttuvat ja monimutkaistuvat. Joskus väliin saattaa tulla niin paljon jo uusia asioita, että aiempien perkaaminen on jo todella hankalaa.

Kun kaiken tämän päälle hallinnon ja päätöksenteon keskeinen energia suunnataan jatkuvaan organisaatiomuutokseen ja uusien hallinnollisten laatikoiden piirtelyyn, keskeinen ydin saattaa kadota. Arjesta tulee työntekijän näkökulmasta monenkirjavaa ja jopa kaoottista, jossa vain yritetään selvitä  päivästä toiseen.

Koulun päätetehtävä on opettaa ja kasvattaa. Suomi rakensi jo ennen itsenäistymistään kansankoulua, jonka tehtävä oli selkeä. Opeta, kasvata, sivistä. Vuorovaikutuksessa ja yhteisöllisesti. Nyt tämä, koko koulutusjärjestelmän keskeinen tehtävä, vaikuttaa välillä toissijaiselta. Suomalainen koulu on murroksessa ja meidän pitää löytää yhdessä uudestaan se ydin, mitä koulun arkeen kuuluu ja miksi. Vain sitä kautta PISA-tulokset muuttavat suuntaansa, työntö pois opettajan ammatista vähenee ja opetuksen laatu paranee. Laadun keskeinen mittari on oppilaan kohtaaminen. Eli se vuorovaikutus, jota ei synny, jos sille ei ole tilaa.

Kommentoi kirjoitusta...

OULUUN TARVITAAN TAHTOA JA SELKEYTTÄ

Oulun kaupungin kehittäminen ja tulevaisuus on jälleen kerran tienhaarassa. Organisaatio uudistuu ja johtokin vaihtuu. Sote- ja maakuntauudistuksen jälkeen 2020-luvulla Oulu on kaupunkina ja organisaationa hyvin erinäköinen kuin tänään. Muutos on raju ja sen merkitystä ja vaikutusta voi olla tällä hetkellä vaikea hahmottaa.

Työkalut kaupungin kehittämiseen syntyvät organisaation ja johtamisen selkeydestä ja sen kirkastamisesta, henkilöstön voimavarojen ja osaamisen tunnistamisesta, elinvoiman ja yritysten olosuhteiden vahvistamisesta ja tukemisesta sekä henkilöstön ja kuntalaisten osallisuuden selvästi nykyistä vaikuttavammasta hyödyntämisestä. Kulttuurikaupunki Oulu luo meille henkisesti vireän ilmapiirin, ulospäin heijastelevan vetovoiman ja oman identiteetin.

Kaupungin organisaation kehittäminen on ollut myllerryksessä koko kuntaliitoksen jälkeisen ajan. Käytännössä vajaassa neljässä vuodessa on valmisteltu tai toteutettu jo kaksi koko organisaatiota koskevaa kokonaisuudistusta. Se on luonut kaupungin sisälle jatkuvat turbulenssin, lisännyt disinformaation ja rooliepäselvyyksien määrää organisaation sisällä tyypilliseen tapaansa ja kuluttanut runsaasti sitä energiaa, jonka pitäisi keskeisesti suuntautua kaupunkilaisten palveluun, lasten ja nuorten oppimisen ja hyvinvoinnin tukemiseen sekä työikäisten ja ikäihmisten palvelurakenteiden selkeyttämiseen. Lisäksi säästöt ovat syöneet elinvoimaa ja synnyttäneet ristiriitoja.

Henkilöstö kaipaa selkeyttä, perustehtävän arvostusta ja fokusointia ja tärkeiden asioiden kirkastamista. Jatkuvien uusien organisaatiomallien rakentaminen ja valmisteleminen ei ole siihen se paras lähtökohta. Henkilöstön voimavarat ja osaaminen pitää saada lähivuosien aikana kohdistettua siihen työhön, mihin heitä tarvitaan ja missä osaamista voidaan parhaiten hyödyntää. Elinvoiman ja yritysten toimintaedellytysten vahvistaminen luo sen kaupunkiympäristön, johon voi ja haluaa muuttaa ja joka tarjoaa mahdollisuuksia.

Meidän on syytä arvioida ja kysyä, miltä kaupunki kumppanina tällä hetkellä vaikuttaa ja miksi. Meillä on vielä runsaasti mahdollisuuksia, jotka ovat käyttämättä. Oulukin elää helposti omassa kuplassaan, jos emme katso riittävästi ympärillemme ja toimi joustavana kumppanina, jonka toiminnassa ja organisaatiossa on selkeät rakenteet. Se luo mahdollisuudet yritysten toiminnalle, työllistämiselle ja sijoittumiselle kaupunkiin. Liikenneyhteydet, työvoiman tarjonta, kaupunkikumppanuus, osaava henkilöstö,  vireä kaupunkikulttuuri ja kivijalkana hyvin toimivat päiväkodit, koulut ja oppilaitokset. Näistä syntyvät ne vetovoimatekijät, joiden perusteella rakennetaan yrityksille ja ihmisille ympäristö johon halutaan tulla. Elinvoimainen kaupunki ja sen organisaatio pitää nämä asiat kirkkaasti mielessä.

Sote-ja maakuntauudistuksen jälkeen tarvitaan aivan uudenlaista yhteistyötä ison maakunnan kanssa. Suhteellisuudet muuttuvat päälaelleen maakuntien ja kuntien kesken. Nähtäväksi jää, kiinnostaako kuntapäättäjän rooli jatkossa ja hakeutuuko kuntapäättäjiksi jatkossa ihmisiä, jotka ovat osaavia ja kiinnostuneita nimenomaan kaupunkien kehittämisestä ja kaupunkilaisten arjesta. Maakunta voi olla monelle päättäjälle suuri kiinnostuksen kohde, mutta toivottavasti se ei syö pohjaa kuntien valtuustoilta.

Kommentoi kirjoitusta...

OPETTAJAN, REHTORIN JA KOULUN ASEMA HUOLESTUTTAA

Lahden koulun videotapaus herättää laajaa keskustelua kouluilla ja mediassa. Tämä ei ole ensimmäinen eikä valitettavasti mitä todennäköisimmin myöskään viimeinen kerta, kun käydään keskustelua oppilaiden käytöksestä, aikuisten tavasta toimia ja kodin ja koulun vastuiden rajapinnasta.

Yli 20 vuotta suomalaisessa koulumaailmassa eri rooleissa toimineena asia ei ole mitenkään uusi. Yksittäisiä vuorovaikutustilanteita, joissa esimerkiksi oppilas tai nuori jossain tilanteessa käyttäytyy aikuisen arvion mukaan arvaamattomasti, röyhkeästi tai sopimattomasti ja johon aikuisen sitten reagoi tavallaan, tapahtuu kodeissa, kouluissa, kaupoissa ja monissa muissa paikoissa säännöllisesti niin kuin me kaikki aikuiset hyvin tiedämme. Näistä tapahtumapaikoista helposti ison tikun nokassa on koulu, koska samalla peilataan koulun asemaa, ehkä omia koulukokemuksia, auktoriteettien asemaa ja monia muita asioita.

Kouluissa työskentelevät kuulevat toki ammattiinsa liittyen paljon myös tällaisista tilanteista muualla. Nuoret kommentoivat omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan omaa toimintaansa ja muiden reaktioita siihen niin kotona, vapaa-ajalla, nuorten kesken jne. Opettajan ja rehtorin kokonaiskuva jonkun nuoren tilanteesta on hyvin nopeasti laajempi kuin se, miten sitä voi kommentoida esimerkiksi toisille nuorille, muille vanhemmille yms.

Kaikesta tästä voi isossa kuvassa todeta sen, että suurin huoli kohdistuu asioiden määrän kasvuun ja niiden sisältöjen syvenemiseen. Opettajille ja rehtoreille kouluissa yksi tutuimpia asioita on netissä ja mobiililaitteilla tapahtuva nuorten keskustelu, joka voi laajentua todella syväksi ja monimutkaisiksi. Nuoren teksti voi olla sellaista, joka aikuisen silmin on todella vakavaa. Kouluihin valuu myös yhä enenevä määrä tällaisia asioita, jotka tapahtuvat iltaisin, viikonloppuisin ja ylipäätänsä aikoina, jotka eivät liity kouluun. Ei ole kovin harvinaista, että ainakin kiusatun koti ottaakin yhteyttä lapsensa kouluun ja edellyttää, että asiaa selvitetään koulussa. Kotien väliseen keskusteluun halutaan mahdollisesti käyttää välikättä, joka ottaisi kopin vaikeasta asiasta joka on tapahtunut viikonlopun aikana.

Opettajien ja rehtoreiden jaksaminen on välillä yhteiskunnan murroksessa todella kovalla koetuksella. Rehtorit kantavat vielä oman jaksamisensa lisäksi vastuun opettajien jaksamisesta. Onneksi hyvä työyhteisö kantaa, mutta ympäristön paineita tai rakenteita se ei sellaisenaan muuta.

Yhteiskunnassamme on tältä osin ainakin jossakin määrin roolit välillä sekaisin. Vanhemmuuden ja kodin vastuuta ja merkitystä ei voi ylikorostaa samalla kun tietenkin pitää muistaa, että jokaisen opettajan ja kasvattajan on muistettava eri tilanteissa oma vastuunsa ja roolinsa. Ja toki kasvatuskumppanuus kotien kanssa, joille kasvavan nuoren tempaukset voivat olla hyvin ahdistavia. Silloin kuin koti hakeekin koulusta sopivassa suhteessa kasvatuskumppanuutta eikä virheitä, ollaan jo nuoren tuessa hyvällä ladulla.

Yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella havaintoni on se, että erot lasten ja nuorten hyvinvoinnin ääripäiden välillä ovat koko ajan kasvaneet. Toisaalla harrastetaan ja voidaan todella hyvin, toisaalla asiat kasautuvat ja monimutkaistuvat. Kaiken tämän keskellä koulun perustehtävä ja ydintehtävä tulee muistaa. Opetukselle, hyvälle oppimiselle ja kasvun tuelle pitää pystyä järjestämään hyvät , toimivat ja terveelliset tilat ja yhteiskunnan ja yhteisön tuen kautta toimintakulttuuri, jossa opettaja voi keskittyä omaan perustehtäväänsä ja sen kehittämiseen.

Kommentoi kirjoitusta...

« Edelliset