Etusivu Ajatuksia koulun kehittämisestä Julkaistut kirjat Mielenkiintoisia linkkejä CV eli mitä olen tehnyt ja oppinut

Eduskuntavaaliehdokkaiden on otettava kantaa varhaiskasvatukseen

31.3.2019

Päättyneellä hallituskaudella varhaiskasvatuksen rooli, merkitys ja asema koulutusjärjestelmän keskeisenä osana on vahvistunut. Tuoreen varhaiskasvatuslain sekä valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden viitoittamana varhaiskasvatus on kiinnittynyt vahvasti osaksi suomalaista koulutusjärjestelmää. Hallituskauden aikana ovat vahvistuneet tutkimusten kautta ne arviot, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallisuudella, myöhemmällä jatko-opintokelpoisuudella ja sitä kautta työllistymisellä näyttää olevan vahva yhteys. Kysymys on siis keskeisestä elinvoimaan ja hyvinvointiin liittyvästä asiasta ja rakenteesta.

Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden ja sitä kautta koulutuksellisen tasa-arvon merkitys on tässä ajattelussa keskeinen. Tulevissa hallitusneuvotteluissa tähän asiaan on välttämätöntä pysähtyä. Nyt ehdolla olevien kansanedustajaehdokkainen tulee pystyä ottamaan kantaa omalta osaltaan siihen, tulisiko subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus palauttaa maahamme. Vastaus on mielestäni kyllä.

Toinen keskeinen teema tähän liittyen on yksityinen varhaiskasvatus. Kun varhaiskasvatus on tänä päivänä selvästi osa suomalaista koulutusjärjestelmää, ehdokkaiden on otettava kantaa varhaiskasvatukseen liittyvään voitontavoitteluun. Suomalaisissa peruskouluissa opiskelee tänä päivänä noin 22000 oppilasta yksityisissä oppilaitoksissa. Perusopetuslaissa on kuitenkin linjattu, ettei opetusta saa järjestää taloudellisen voiton tavoittelemiseksi. Kysymyksessä on aatteellinen toiminta. Onko siis oikein ja johdonmukaista, että koulutusjärjestelmän varhaisimmassa ja erittäin keskeisessä vaiheessa toiminta voi olla voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa, kun muilla koulutusasteilla se on rajattu pois?

Yksityinen varhaiskasvatus on parhaillaan voimakkaassa kasvussa. Erityisesti tämä näkyy Oulun kaupungissa, jossa tällä hetkellä yli 40% varhaiskasvatuksesta on järjestetty yksityisissä, voittoa tavoittelevissa yksiköissä. On siis korkea aika pysähtyä miettimään sitä, annetaanko tämän kehityksen jatkua vai ohjataanko varhaiskasvatusta osana koulutusjärjestelmää lainsäädännöllä toiseen suuntaan.

Kasvun mukana toiminta on keskittynyt. Yhä useammin varhaiskasvatusta järjestävät suuret päiväkotiketjut, joiden omistajina on pääomasijoittajia. Alan kasvu on ollut niin voimakasta, että liikevaihdon määrä on viime vuosina jopa kolminkertaistunut. Suomesta löytyy jo esimerkkejä, joissa kunta on kokonaisuudessaan yksityistänyt varhaiskasvatuksen, jota kautta siitä on tullut kokonaisuudessaan voittoa tavoittelevaa toimintaa.

Aiheuttaako voittoa tavoitteleva toiminta riskin erilaistuvista ja epätasa-arvoistuvista palveluista? Kaikissa niissä maissa, joissa perusopetuksen rakenne perustuu ns. rinnakkaiskoulujärjestelmään, jossa on mukana elementit julkisesta ja yksityisestä opetuksesta, näin on käynyt. Suomalainen koulutusjärjestelmä on kautta aikain perustunut tasa-arvoajattelulle. Kysymys ei siis ole mitenkään vähäinen.

Voittoa tavoittelevan toiminnan haasteista ikäihmisten palveluissa olemme saaneet lukea viime kuukausina runsaasti julkisuudessa. Asia on ollut vähäisemmässä määrin esillä varhaiskasvatuksen osalta. Vaikka julkisessakin palvelussa on aina kehitettävää ja toiminnassa haasteita, keskeistä on kuitenkin se, miten toimintaa pystytään johtamaan ja valvomaan kokonaisuutena. Tulevalla hallituskaudella on siis välttämätöntä linjata ja käydä läpi se, miten varhaiskasvatusta osana koulutusjärjestelmää tulevaisuudessa kehitetään.

Kommentoi kirjoitusta...

Mikä on parasta ennaltaehkäisyä ja turvallisuustyötä?

16.1.2019

Viime aikoina on kovasti puhuttu turvallisuudesta ja ennaltaehkäisevästä työstä. Kummassakin asiassa katseet kääntyvät hyvin helposti päiväkoteihin ja kouluihin. Vaikka tosiasiassa erittäin usein asiaan keskeisesti vaikuttavat tahot saattavat olla paljolti muualla. Siellä, missä lapset ja nuoret vapaa-aikaansa viettävät. On joskus hyvin paradoksaalistakin, että 5-7:n tunnin koulupäivällä pitäisi pystyä ratkaisemaan jokaisen lapsen ja nuoren päivän haasteet terveydestä, harrastuksista, nukkumisesta, ajankäytöstä ja muista asioista. Kun näitä valintoja arjessa tehdään, lapsen ja nuoren lähellä ovat tuolloin useimmiten aivan toiset aikuiset.

Päiväkodit ja koulut voivat kuitenkin vaikuttaa moneen asiaan. Niiden arjessa luodaan kivijalkoja, jotka edistävät vaikuttavasti terveen ja hyvinvoivan yhteiskunnan rakentamista. Arjessa synnytetään luottamusta yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin, tullaan nähdyksi, opitaan uutta, rakennetaan omaa identiteettiä, luodaan ystävyyssuhteita ja paljon muuta. Eli kasvetaan osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa. Siksi ei ole ollenkaan vähäpätöistä miten tämä arki rakennetaan.

Suomessa olisi syytä tutkia, miten eri kuntien ja alueiden erilaiset arjen rakenteet päiväkodeissa ja kouluissa ovat vaikuttaneet alueellisesti ennaltaehkäisevän työn vaikuttavuuteen ja sitä kautta kaikkeen muuhun. Tätä dataa meillä on valitettavan vähän, vaikka kysymys on erittäin keskeinen. Otan tiivistetysti esille muutamia asioita.

Varhaiskasvatuksessa subjektiivisen varhaiskasvatuksen rajaus on johtanut siihen, että aivan liian usein juuri ne lapset jäävät tämän oikeuden ulkopuolelle, joilla olisi tähän syystä tai toisesta erityinen tarve. Varhaiskasvatuksen vaikuttavuus myöhempään elämään on niin jatko-opintojen ja työhön sijoittumisen osalta tutkitusti todettu. Korrelaatio varhaiskasvatukseen osallistumisella ja myöhemmällä opiskelulla ja työelämään sijoittumisella näyttää erittäin selkeältä ja vahvalta. Eli arjen rakenteella luodaan ennaltaehkäisyä ja hyvää tulevaa elämää. Tai jätetään luomatta ja vahvistamatta. Päätös varhaiskasvatuksen mahdollistamisesta tehdään kunnissa.

Ryhmäkoko ja aikuisten ja lasten/nuorten suhdeluku vaikuttaa väistämättömästi siihen, miten lapsi ja nuori tulee kohdatuksi. Oppimisen ja kasvatuksen ydin on vuorovaikutuksessa. Jos sitä ei ole riittävästi, ei tule kuulluksi, nähdyksi eikä hyväksytyksi. Vuorovaikutuksessa opitaan toisten kohtaamista ja suhtautumista eri asioihin ja ihmisiin. Siksi esimerkiksi perusopetuksessa tulisi saada aikaan lakimuutos, jonka mukaan alkuopetuksen ryhmien maksimikoko tulisi olla 18 ja 3.-9.-luokkien 20. Jos siis halutaan aidosti laatua ja hyvää vuorovaikutuksen tasoa. Kuntien ja koulujen väliset erot ovat tässä asiassa tänä päivänä erittäin suuret. Se on asia, jolta olemme ummistaneet silmämme.

Ryhmän toiminnan laatuun vaikuttaa luonnollisesti muukin kuin pelkkä oppilasmäärä. Nykyisessä inkluusio- ja integraatiomaailmassa ryhmien heterogeenisuuden muutos on kiistaton tosiasia. Kun ryhmissä on entistä vaativimpia ja yksilöllistä tukea edellyttäviä oppilaita, tulisi nämä huomioida myös laskennallisessa määrittelyssä. Kolmiportaisen tuen termein määriteltynä ns. tehostetun tuen oppilas tulisi arvioida kertoimella 1,5 ja erityisen tuen oppilas kertoimella 2 ryhmäkokoja määriteltäessä.

Monikulttuurisuustaustaisten perheiden ja lasten kotouttaminen on yksi keskeinen ydinkysymys. Tänä päivänä ei ole kovinkaan harvinaista, että noin vuoden valmistavan opetuksen vaiheen jälkeen monikulttuurisuustaustainen oppilas siirretään yleisopetuksen ryhmään, jossa on jopa yli 30 oppilasta. Katsotaanpa asiaa lapsen ja nuoren näkökulmasta: “Olen tullut maahan noin vuosi sitten, oppinut jo jotenkin auttavasti kieltä, sanoja ja käsitteitä. Yhtä-äkkiä istun ryhmässä, jossa oppiaineet seuraavat toistaan eri käsitteineen, ympärillä on kymmeniä oppilaita eri tarpeineen ja opetusta pitää seurata Suomen kielellä.” Kuinka moni aikuinen suotuisi tähän? Ei kukaan. Tämä on kuitenkin valitettavan usein todellisuutta ympäri Suomea. Asia on arjen rakenteena kaikkea muuta kuin vähäpätöinen.

Monikulttuurisuustaustaisen lapsen ja nuoren oikeus on, että hän saa alkuvaiheessa riittävän tuen ja sen yhteydessä varmistetaan ne edellytykset, joita oppiminen ja kasvu suomalaiseen yhteiskuntaan edellyttää. Siksi valmistavan opetuksen järjestämisen linjauksia  tulisi muuttaa siten, että opiskelu valmistavassa opetuksessa voisi kestää 1-3 vuotta ja ennen siirtymistä esimerkiksi suureen yleisopetuksen ryhmään suoritettaisiin kielitesti. Vain näin voidaan varmistaa, että tuki on ollut riittävä emmekä syrjäytä lasta jo varhaisessa vaiheessa. Nyt näitä kriteereitä ei ole.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan ja syrjäytymiskeskustelun iso haaste on jatko-opintoihin ohjautuminen ja toisen asteen koulutusvaiheen suorittaminen. Työttömyysaste pelkän peruskoulun varassa työtä hakevilla on moninkertainen verrattuna niihin, joilla toisen asteen koulutus on suoritettu. Tämän rakenteen kautta luomme työmarkkinoille kohtaanto-ongelman, vahvistamme syrjäytymiskehitystä ja heikennämme sitoutumista osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa. On kiistaton tosiasia, että tässä asiassa olemme epäonnistuneet maassamme pahasti. Tämän johdosta meillä on tälläkin hetkellä kymmeniä tuhansia syrjäytyneitä, joilla arjen haasteet näkyvät monilla tavoin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Viimeinen mahdollisuus vaikuttaa tähän keskeiseen asiaan isossa mittakaavassa yhteiskunnan voimin on perusasteen yläkouluvaihe ja siihen luodut tuen ja ohjauksen rakenteet. Peruskoulujen opinto-ohjaus on tässä asiassa ytimessä. Siksi onkin käsittämätöntä, että usein opinto-ohjaajan mahdollisuudet aitoon nuoren kohtaamiseen ja ohjaamisen ovat heikot. Tähänkin tarvitsimme henkilöstömitoituksen, jolla arjen rakenteet turvataan ympäri Suomea. Hyvä lähtökohta tälle olisi noin 200:n opiskelijan määrä opinto-ohjaajaa kohti.

Vasta-argumentti tälle kaikelle on helposti se, että kaikki tämä maksaa ja paljon. Niin tekeekin. Nyt kysytäänkin sitä, luommeko rakenteet ennaltaehkäisyn ja turvallisuuden näkökulmasta näihin kohtiin vai jonnekin muualle. Näistä arjen rakenteista kun maksetaan joka tapauksessa jossakin kohdassa. Valitettavan usein tänä päivänä aivan liian myöhään. Muodossa tai toisessa. Ja silloin vastineena ei enää tule myöhempää säästöä.

Kommentoi kirjoitusta...

Miksi subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus on tärkeä Suomelle?

9.11.2018

Subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus herättää runsaasti keskustelua ympäri maata. Hallituksen säästövimmassa tämäkin asia sai outoja sävyjä joitakin vuosia sitten, mutta onneksi nyt ollaan palaamassa järkevämmille urille.

Subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus on käytössä mm. Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Turussa ja Tampereella monen pienemmän kaupungin tapaan. Myös kokonaisuudessaan valtakunnallisella tasolla asia on saanut hyvin laajaa kannatusta yli puoluerajojen. Syitä tälle on useita.

Viime vuosina on julkaistu lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallistumisella on havaittu olevan selkeä yhteys myöhempää elämään. Tutkimuksissa on löydetty mm. vahva yhteys varhaiskasvatukseen osallistumisella ja toisen asteen koulutuksen suorittamisella, työmarkkinakiinnittymisellä ja vähäisemmällä toimeentulotuen käytöllä aikuisiällä. Lisäksi useiden tutkimusten kautta on osoitettu, että varhaiskasvatukseen osallistumisella on yhteys kognitiivisiin kykyihin ja oppimiseen. Yhteiskunnallisia hyötyjä varhaiskasvatukseen osallistumisesta ovat tutkimusten mukaan mm. inhimillisen pääoman kasvu ja työssäkäynnin mahdollistuminen, jotka linkittyvät perheiden tuloihin ja tasa-arvokysymyksiin.

OECD:n tilastojen mukaan varhaiskasvatukseen osallisuus on Suomessa keskimääräistä vähäisempää. Tätä kautta pääsemme pohtimaan sitä, miten varhaiskasvatuksella luodaan omalta osaltaan pohjaa Suomen osaamiselle ja menestykselle ja mikä merkitys sillä on mahdollisesti koko kansantaloudelle. Kysymys ei ole alueellisesti eikä valtakunnallisesti kovinkaan vähäinen.

Yleisesti ottaen varhaiskasvatukseen osallisuus näyttää edistävän, tukevan ja vahvistavan erityisesti niiden perheiden lasten myöhempää elämää, jotka elävät sosioekonomisesti tarkasteltuna keskimääräistä haastavammissa olosuhteissa. Tällä hetkellä juuri näiden lasten osallisuus varhaiskasvatukseen on myös keskimääräistä vähäisempää.

Monet päättäjät ja asiantuntijat esittävät näkökulmia nykyisten lapsiperheiden haasteista, elämän kiireellisyydestä sekä tietynlaisesta elämän pinnallisuudesta ja juurettomuudesta. Huolet ovat aiheellisia. Perhe on suomalaisen yhteiskunnan keskeisin lapsen kasvuympäristö ja siksi sen arkea tulee pyrkiä tukemaan kaikin mahdollisin keinoin. Subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus, joka mahdollistaa jokaisen lapsen osallistumisen tärkeässä herkkyysvaiheessa koulutettujen aikuisten antamaan opetukseen ja kasvatukseen ja osallisuuteen muiden lasten kanssa, on juuri yksi parhaista lääkkeistä myös näihin kysymyksiin. Ne kaupungit ja kaupunkiseudut, jotka tämän ymmärtävät, rakentavat samalla itselleen kestävämpää tulevaisuutta. Osaavan ja hyvinvoivan työvoiman perustat rakennetaan yhteiskunnallisesti tarkasteltuna jo varhaiskasvatusiässä.

Poliittisessa päätöksenteossa kysymys on priorisoinnista. Tässä tapauksessa se tarkoittaa erityisesti lapsiperheiden tukeen osoitettua panostusta, jolla saavutetaan myöhemmässä elämässä kiistattomia hyötyjä niin yksilölle kuin yhteiskunnalle.

Kommentoi kirjoitusta...

Terveydenhoitajana opettajan koulutuksella

16.9.2018

Suomalainen koulutusjärjestelmä perustuu korkeaan opettajainkoulutukseen ja osaavaan opettajuuteen. Opettaja on opetuksen ja kasvatuksen ammattilainen, jonka työ on koko koulutusjärjestelmän kivijalka. Opettaja huolehtii opetussuunnitelman toteutumisesta omassa työssään.

Maailma ja sitä kautta odotukset kouluja kohtaan ovat muuttuneet valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Koulut ja opettajat ovat vastanneet siihen kaikin mahdollisin tavoin. Koulun ympärillä pyöriikin jo monenmoinen “tukiarmeija”, jonka työntekijät käväisevät koululla konsultoimassa milloin mitäkin, johon pitäisi puuttua tai vaikuttaa. Mutta lopulta vastuu ja työprosessit jäävät helposti vain ja ainoastaan koulun ja opettajan harteille. Tämän “tukiarmeijan” lisääminen ei ole siis enää perusteltua. Jatkossa resurssit on kohdennettava kouluille ja opettajille, jotta tästä sillisalaatiksi muodostuneesta epämääräisestä tukiviidakosta päästään selkeämpään järjestelmään.

Opettajasta on tullut se “moniosaaja”, jonka pitää ottaa vastuulleen yhä lisääntyvä määrä muiden työntekijäryhmien työtä. Ja tietenkin ilman lisäpalkkaa tai tehtävään määriteltyä työaikaa. Konsultaatiotilanteessa opettajalle ehdotetaan usein, että “voisit tehdä tuota ja tuota”. Vastuu on se iso sana. Enää ei olekaan kysymys oppilaan näkökulmasta välittämisestä ja oikeaan palveluun ohjaamisesta, vaan aivan liian usein toisen työntekijäryhmän työn ja vastuun kantamisesta ilman työaikaa ja palkkaa.

Oma kokonaisuutensa ovat juridiset vastuut, joista viranhaltijan edellytetään huolehtivan. Otan esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyvät vastuut. Useissa kunnissa ja kaupungeissa opettajan (ei siis terveyhdenhoitajan) tulee tänä päivänä laatia oppilaalle lääkehoitosuunnitelma. Vastuulla on sekä suunnitelman laatimisen toteutuminen ja siitä tiedottaminen kaikille niille, joita asia koskee. Ja jopa suunnitelmien lainmukainen arkistointi. Kysymys on selkeästi terveydenhuollon alueelle kuuluvasta asiasta, johon liittyvä tehtävä on siirretty opettajalle. Jo arkijärkikin sanoo, ettei näin saa olla. Mutta näin vain on. Vastuukysymykset ovat tällaisissa asioissa vakavia, koska viime kädessä on kysymys oppilaan turvallisuudesta ja terveydestä, jos jotain sattuu.

Toisena esimerkkinä voi mainita oppilaan päivään kuuluvat mahdolliset pistokset ja lääkehoito. Lukuisissa tapauksissa tänä päivänä hoito ja huolehtiminen on vastuutettu opettajalle. Kysymys on siis konkreettisista lääkehoidon toimenpiteistä. Hoitovelvoitteena voi olla jopa tunnin välein tapahtuva hoito. Ja se on velvoitettu opettajan tehtäväksi  muiden vastuiden ohessa. Ilman terveydenhuollon koulutusta tai asianmukaista resursointia.

Kolmantena esimerkkinä mainittakoon koulujen vastuulla olevat ns. move-mittaukset, joilla mitataan kansallisesti 5. ja 8.-luokkalaisten fyysistä toimintakykyä. Testit on tuotu kouluihin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL), Opetushallituksen, Opetus-ja kulttuuriministeriön ja muiden kansallisten toimijoiden velvoittamana. Testien tuloksia ei saa käyttää esimerkiksi oppilaan arvioinnissa eikä niitä muutoinkaan saa ottaa huomioon opettajan työn näkökulmasta. Koulut ja opettajat on kuitenkin velvoitettu tekemään testit, jotka ovat hyvin mittavat ja laajat. Alun perin vastuu piti kuulua terveydenhuollolle. Resursseihin vedoten näin ei kuitenkaan käynyt. Jopa tulosten syöttäminen järjestelmään eli tekninen hallinnollinen työ on saatettu vastuuttaa opettajalle. Terveydenhuolto ottaa käyttöönsä valmiiksi tehdyt ja järjestelmään syötetyt tulokset. Koko järjestelmän informaatio ja tieto palvelee erityisesti terveydenhuoltoa. Opettaja ja koulu tekee siis töitä terveydenhuollolle. Velvoitettuna, pyytämättä ja ilman määriteltyä resurssia.

Esimerkkejä voisi kertoa edellä mainittujen lisäksi runsain määrin. Jo nämä esimerkit  riittävät osoittamaan sen, että vastuut ja roolit ovat menneet välillä pahasti sekaisin. Vaikka siis väitetään, että koulujen tukiresurssit ovat lisääntyneet, tosiasiallisesti aivan liian usein on käynytkin päin vastoin.

Muutosta perustellaan resursseilla. Tai siis oikeastaan niiden puutteella. Kun muilla toimijoilla ei riitä resursseja oppilaiden palveluun, joku muu pitää vastuuttaa. Eli koulu, rehtori ja opettaja. Mutta voiko todellisuudessa olla näin? Voiko kuka tahansa toimija siirtää toiselle, ei alaan koulutetulle merkittäviä vastuita perustellen sitä omien resurssiensa puutteella? Ei tietenkään. Koulut, opettajat ja rehtorit ovat tältä osin tänä päivänä Suomessa lähes lainsuojattomassa asemassa.

Asiaan pitää saada ehdottomasti muutos. Lainsäädännöllä, asetuksilla ja ohjeilla tulee täsmentää sitä, mitkä juridiset vastuut kuuluvat kellekin ja millä koulutuksella ja resursoinnilla. Erityisen merkittävää tämä on asioissa, jotka koskevat ihmisen terveyttä ja turvallisuutta. Ne eivät ole leikin asia.

Erityisesti tänä päivänä, kun vannotaan ns. lähikouluperiaatteen nimeen, asia on kaikkea muuta kuin vähäpätöinen. Lähikoulun on otettava vastuulleen kaikilla taustoilla olevat oppilaat, mutta kukaan ei tunnu kantavan vastuuta siitä miten ja millä resursseilla lisääntyneet tuen tarpeet voidaan oikeasti järjestää. Kysymys on vakavasta, yksilöön kohdistuvasta oikeudesta ja turvallisuudesta. Jotkut toimijat vetäytyvät helposti vastuusta perustellen sitä resurssien puutteella ja koulusta tulee “vastuiden kaatopaikka”.  Työ karkaa ydintehtävästä jonnekin muualle ja ilman yhteistä ymmärrystä siitä, voidaanko näin oikeasti tehdä.

Isossa kuvassa ammatillinen huoli liittyy opettajan työn vetovoimaan. Valveutuneet ja fiksut nuoret ovat havaintojeni mukaan jo noteeranneet sen, että opettajan työstä on osin kadonnut se kova, motivoiva ja oikea ydin. Opettajasta on tullut vastuiden ja velvoitteiden kaatopaikka ilman lisävastuisiin määriteltyä työaikaa tai palkkaa, joka rikkoo työpäivän sirpaleisiksi toimenpiteiksi asioita, joihin ei ole saanut koulutusta.

Tietenkin asiaa voidaan tarkastella myös toisin päin. Voisimmeko siirtää esimerkiksi oppilaan oppimiseen liittyviä toimenpiteitä kenties terveydenhoitajalle tai muille toimijoille? Jospa terveystarkastuksen tai psykologin palaverin yhteydessä tarkistettaisiin matikan läksyt, annettaisiin vähän tukiopetusta ja kirjoitettaisiin Wilmaan oppilaan ko. ainetta koskeva suunnitelma ja jatkotoimenpiteet. Uskallan epäillä, pidettäisiinkö tätä sopivana ja mahdollisena. Miten voi olla mahdollista, että toiseen suuntaan arvioituna näin kuitenkin on?

Suomalaiset koulut ja opettajat kyllä hoitavat kaikki vastuunsa ja velvoitteensa, kunhan niille on määritelty selkeät roolit, resurssit ja koulutus. Nyt näyttää siltä, että kovin usein näissä kysymyksissä halutaan ummistaa silmät. Onhan nämä vaikeita kysymyksiä. Mutta siitä huolimatta nykymeno ei voi jatkua.

On korkea aika pysähtyä miettimään, miten tällaiseen on tultu. Ja miten asioiden pitäisi oikeasti olla. Ainakin koulun ympärille rakennettavien enemmän tai vähemmän epämääräisten ja hajanaisten tukiresurssien lisääminen on tullut päätepisteeseensä, koska ne eivät todellisuudessa pysty reagoimaan muutokseen. Lopulta vastuu jää kuitenkin usein koululle. Jos yhteiskunnan muutoksen mukanaan tuomien vastuiden ja tehtävien hoitoa edellytetään kouluilta ja sen henkilöstöltä, annetaan niille mahdollisuus hoitaa niitä. Eikä kysymys on koulujen resurssien edunvalvonnasta, vaan lapsen ja nuoren oikeudesta turvalliseen ja terveelliseen oppimisympäristöön.

Kommentoi kirjoitusta...

Mistä syntyy koulukaupungin maine?

14.8.2018

Oulun seudun kaupungit ja kunnat, kuten useimmat muutkin ympäri Suomea, haluavat profiloitua koulukaupungeiksi ja –kunniksi. Oulussa viimeisin sykäys tähän suuntaan saatiin EU:n tilastotoimiston Eurostatin tekemästä selvityksestä. Selvityksessä vertailtiin 79:n eurooppalaisen kaupungin asukkaiden näkemyksiä siitä, mitkä ovat tärkeitä asioita elämänlaadun kannalta. Oulussa korostui merkittävässä määrin nimenomaan koulutus. Asukkaat siis arvostavat ja korostavat koulutuksen merkitystä poikkeuksellisen vahvasti.

Koulukaupungin maine ja brändi syntyy tekojen kautta. Juhlapuheet ja seminaarit ovat höttöä, mikäli niiden perustaksi ei tehdä sanojen mittaisia päätöksiä. Todellista koulukaupungin asemaa voi arvioida monien eri mittareiden kautta. Näitä ovat mm. annettavan opetuksen määrä, keskimääräinen ryhmäkoko, oppilaan tuen ja erityisopetuksen järjestämisen toimivuus ja vaikuttavuus, resurssien kehitys budjetissa, innovaatio- ja kehittämistoiminnan volyymi ja monet muut asiat. Oulu ei valitettavasti ole profiloitunut tällä vuosikymmenellä näiden mittarien kautta lähellekään kaupunkien kärkeä. Esimerkiksi peruskoululaiselle annettavan opetuksen määrää yhdeksänvuotisen perusopetuksen aikana on vähennetty tällä vuosikymmenellä merkittävästi. Varhaiskasvatuksessa Oulu on rajannut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Kaupunki on tiukimman linjan maineessa. Muitakin esimerkkejä on runsaasti. Nämä päätökset ja linjaukset on noteerattu jo vuosien ajan ympäri Suomea. Vertailtaessa taloutta kaupunkien ja kuntien kesken on käynyt ilmi, että korrelaatio koulutukseen panostamisen ja kuntatalouden välillä näyttää vähäiseltä. ”Kovan talouden kunnat” leikkaavat jatkuvasti lisää vaikka talouden mittarit näyttävät verrokkikuntia paremmilta vuodesta toiseen.

Viime vuodet Oulun koulukeskustelu ja virkamiesvalmistelu on keskittynyt pitkälti palveluverkosta ja seinistä puhumiseen. Todelliset koulukaupungin sisällöt ovat jääneet lähes huomioitta. Samoin viime vuosina myös ammatillinen koulutus on kokenut ennen näkemättömät leikkaukset valtioneuvoston päätösten johdosta, joka on herättänyt hämmästyttävän vähän julkista keskustelua Oulussa.

Oulun koulukaupungin maine on palautettava ja kehittämistyö on suunnattava uusille urille. Tähän tarvitaan täysin uudenlainen lähestymistapa kasvatuksen, oppimisen ja koulutuksen päätöksenteossa ja kehittämistyössä. Tarvitaan päätöksiä, jotka osoittavat, että Oulu on koulukaupunki. Tekeillä oleva sivistysohjelma voi olla siihen yksi väline, jos se sisältää aitoja tavoitteita, linjanvetoja ja halua kulkea oikeaan suuntaan. Oulun ja Oulun seudun muiden kuntien keskeinen vetovoimatekijä on hyvä ja laadukas koulutus. Ne menestyvät, jotka tekevät sen eteen aidosti töitä. Todellinen muutos ja menestys lähtee aina tosiasioiden tarkastelusta ja tunnustamisesta. Nyt on sen aika. Oulun seutu kasvaa ja kehittyy koulutuksesta!

Kommentoi kirjoitusta...

« Edelliset