Etusivu Ajatuksia koulun kehittämisestä Julkaistut kirjat Mielenkiintoisia linkkejä CV eli mitä olen tehnyt ja oppinut
« |

Nuorisotakuu – onko sitä?

Oleminen on havaituksi tulemista. Näin totesi jo 1700-luvulla filosofi George Berkeley. Viisaasti sanottu. Tuohon ajatelmaan voidaan kiteyttää erinomaisesti oikeastaan kaikki se, mistä kasvatuksessa ja kasvun tuessa on kysymys.

Suomessa on puhuttu jo vuosia nuorten ja erityisesti poikien ja nuorten miesten tilanteesta ja syrjäytymisriskeistä. Asian vakavuus on tunnistettu. Hyvä niin. Euroja erilaisiin uudistuksiin ja kokeiluihin on laitettu jo vuosia miljoonia toisensa perään. Olemmeko onnistuneet? Mielestäni emme. Olen toiminut erilaisissa rooleissa nuorisotakuun ympärillä käytännössä koko työurani. Mistä siis kiikastaa? Yritän kuvata asiaa omien havaintojeni ja kokemusteni perusteella. Havainnot ovat tarttuneet hihaan pitkän matkan varrella eivätkä ne liity yksittäiseen kaupunkiin tai toimintoon.

Kataisen hallitus lanseerasi aikanaan nuorisotakuun. Nimi ja määrite on jo matkan varrella osin muuttunut, vaikka tämä alkuperäinen ilmaisu on varsin hyvä. Jokaiselle alle 25-vuotiaalle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle luvattiin työ-, harjoittelu-,opiskelu- tai muu vastaava paikka kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Samoin  jokaiselle peruskoulun päättäneelle luvattiin toisen asteen koulutuspaikka, joka johtaa tutkintoon asti. Tavoitteet eivät ole toteutuneet. Mistä kiikastaa?

Suomi on hankkeiden ja projektien luvattu maa. Näin on myös tässä asiassa. Kukaan ei oikeasti tiedä, missä ja miten paljon kaiken kaikkiaan erilaisia nuorisotakuuhankkeita tälläkin hetkellä on käynnissä. Projektipäälliköiden ja projektityöntekijöiden joukko on sitä suuruusluokkaa, etteivät he yhtä aikaa taitaisi ihan pieneen halliin mahtuakaan. Olisikohan Helsingin Messukeskus kokoontumiselle se riittävän iso tila? Hankkeissa tehdään uskomattoman hienoja asioita ja luodaan uusia malleja ja rakenteita. Mihin nämä asiat katoavat? Ne katoavat siinä vaiheessa, kun hypätään uuteen projektiin ja tallennetaan edellisen projektin loppuraportit koneelle. Suomessa ei ole tahoa, joka oikeasti voisi päättää, mitkä asiat ovat niin merkittäviä ja hyviä uudistuksia, että ne laajennetaan ja otetaan käyttöön perustoiminnassa. Projekti-ihmisten natsat eivät siihen riitä. Miljoonat kuluvat, tehty työ unohtuu vähitellen ja juna jatkaa kulkuaan.

Jotta nuori ei syrjäydy, hänen tulee kokea olevansa tärkeä. Tulla siis havaituksi. Nuorten tuen järjestelmät on luotu tässä maassa niin sirpalemaisiksi, että havaituksi tuleminen on joskus todella vaikeaa. Matka yhden aikuisen kanssa kestää joskus ehkä vain yhden tapaamisen verran, osalla ei toteudu sekään. Elämme joskus myös siinä ajatusharhassa, että epäonnistuneita aikuiskontakteja kokenut ja itseään vielä etsivä nuori saa kyllä tukea, kun hän tulee sitä aikuismaisesti ja rohkeasti pyytämään. Niinpä niin. Se kaikkein suurimman syrjäytymisriskin omaava nuorten joukko ei taida näin toimia. Miten me reagoimme? Emme välttämättä mitenkään.

Siilomainen ja putkimainen hyvinvointivaltiomme luo tähän tukeen oman elementtinsä. Totean rohkeasti, että todellisuudessa emme ole pystyneet vielä missään purkamaan näitä vaikuttavasti. Viime vuosina olemme saaneet toki rakennettua järjestelmiä, joissa eri toimijat jo peräti kohtaavat toisensa ja toimivat jopa saman katon alla. Älkäämme harhautuko luulemaan, että silloin olemme saavuttaneet tavoitteemme. Tästä rakenteesta on vielä pitkä matka siihen, että nuoren tuki ei ole aikuiselta toiselle pomppivaa, byrokraattista ja putkimaista. Vanha toimintamalli onnistuu ihan samalla tavoin samankin katon alla.

Entäs kodit ja vanhemmat? Suomi on rakentanut vuosikymmenten aikana toimintakulttuurin, jossa helposti jo 15-vuotias on “itsenäinen ja melkein jo aikuinen”. Eihän siihen pakettiin enää vanhempia sotketa! Verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin perheiden, sukujen ja läheisten rooli on meillä hyvin nuorella iällä jo melkein ulkoistettu varsinkin silloin, jos nuoren elämässä on erityisiä haasteita. Tämä näkyy myös kouluissa. Viimeistään yläkouluun siirryttäessä vanhempainiltojen osallistujamäärät romahtavat. Kruununjalokivenä on meidän tulkintamme erilaisista laeista, jotka ovat säikäyttäneet monet toimijat. Tietosuoja, tiedonsiirtoluvat, kirjaaminen, sähköisten järjestelmien merkinnät. Hui! Monilla kädet vapiset, kun pelkäämme mahdollista virhettä! Suomi on myös kirjaamisjärjestelmien luvattu maa. Kaikki pitää raportoida, tallentaa ja valmistella suunnitelmilla. Siinäpä se työntekijän aika sitten kuluukin.

Meidän pitäisi aidosti ja oikeasti pystyä ratkaisemaan, miten ja missä suomalaista nuorisotakuutyötä johdetaan? Kenellä on oikeus tehdä linjauksia, päätöksiä ja ratkaisuja, joiden perusteella asiat kehittyvät rivakammin? Nykyinen malli ei ole vastaus. Uskallan väittää, että sijoittamillamme miljoonilla voitaisiin saada paljon enemmän aikaan. Meidän on uskallettava puhua rohkeasti myös siitä, miten ne kaikkien eniten tuen ja havaituksi tulemisen tarpeessa olevat oikeasti kohdataan ja löydetään.

Tietosuojakysymysten viidakko olisi syytä tutkia tarkoin. Uskallan väittää, että tämän päivän ahtaat tulkinnat syövät nuoren mahdollisuutta tulla havaituksi ja kuulluksi. Ja entäs se kuuluisa ennaltaehkäisevä työ? Aina kun julkishallinnossa tehdään säästöjä, ne kohdistuvat miltei ensimmäiseksi niihin kohtiin, joissa voitaisiin saada pienimmillä panoksilla suurin vaikutus. Se kun vain ei mahdu yhden budjettivuoden raamiin.

Toinen filosofi, Voltaire nimeltään, totesi myös oivasti jo 1700-luvulla: Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen. Liian monelta nuorelta tämä mahdollisuus puuttuu tällä hetkellä. Olisi aika kääriä hihat ja tehdä oikeasti niitä ennakkoluulottomia uusia ratkaisuja.

Kirjoita kommentti